Emme me olleet Kaliforniassa, ei tuullut kuten
ei minään päivänä. Hänen hiuksensa olivat
tuhkanvaaleat, se hän oli, tuhannen päivän
ajan ja varmasti vielä sen jälkeenkin. Raken-
simme hiekkalinnoja, peuhasimme tiikerin-
taljojen päällä ja hakkasimme toisiamme tyy-
nyillä. Tätä kaikkea tarkkaillaan, meitä tark-
kailtiin ja tiesin sen hyvin. He ovat taitavia,
mutta eivät mitään muuta. He kyllä saavat
ruumiinsa toimimaan, mutta henkeä heissä
ei ole. He ovat treenattuja, mutta nauravat
niille jotka rukoilevat. Palmujen alla tätä
kaikkea oli vaikea muistaa. Minusta näytin
itse siltä, kun katsoin itseäni hänen silmis-
tään. Hänhän oli lähde, joka pulppusi hu-
najaista vettä. Ravitsevaa ja paksua, läpi-
kuultavaa ja valoa pehmeästi taittavaa
nestettä. Minun nähdäkseni hän oli vuo-
risto ja minä puolestani jonkinlainen sissi.
Odotin sitä, että erikoisjoukot hyökkäisivät,
ampuisivat minua kohti haulikolla ja hau-
likon suusta räjähtäisi esiin sateenvarjo.
Jostakin kaukaa kuului haukahduksia ja
huutoja. Hänen hiuksensa olivat tuhkan-
vaaleat aamulla ja tuhkanvaaleat illalla.
Yöllä ne eivät olleet tuhkanvaaleat. Ne
eivät olleet tuhkanvaaleat silloinkaan.
Nyt ne olivat tuhkanvaaleat. Asioiden tilan
saattoi päätellä tuollaisista asioista. Meillä
ei olisi hätää. Minulla ei olisi hätää. Meillä
ei olisi hätää. Missä olin ollut niin kauan.
Ylhäällä roikkui suuri kristallikruunu. Hän
oli sen alapuolella, hänen kaulassaan roik-
kuivat paksut helmiketjut. Hänen lantionsa
oli pyöristynyt. Se tuntui oikealta. Kukkulan
yläpuolella heilui valtava pannu, jossa paistui
perunoita. Niiden ääni heilutti puita. Helmet
hänen kaulassaan eivät heiluneet vaan painuivat
syvemmälle hänen rintojensa väliin. Kostea
seinämä ja rinne, jolla kasvoi muutamia pen-
saita. Jokea olisi mahdoton ylittää. Täytyisi
ryömiä aivan hitaasti sen partaalle ja sitten
solahtaa veteen kuin saukko. Kaikki, nämä
ihmiset, jotka kävelivät kantamuksinensa,
koruinensa, käsilaukkuinensa, ajatuksinensa,
kiihottuneisuuksinensa, korvinensa, neninensä,
huulinensa, käsinensä, hiuksinensa, hattui-
nensa, silminensä, otsinensa, leukoinensa,
jalkoinensa, polvinensa, kauloinensa, sormi-
nensa, rintoinensa, pyllyinensä, lantioinensa.
Kaikki riippuu siitä, miten ihminen pitää
lantiotaan. Hahmo syntyy sen kautta. Hän
oli hunajalähde ja kuorrutettu mantelijau-
heella. Hän oli baklava, hän oli hunajavesi
johon upota ja jota imeä sisäänsä. Hän oli
iholle jäävä hunaja, hän oli metisten kasvien
peittämä kukkula, hän oli metsä jossa nymfit
kisailivat, hän oli hunajaspektri, hän oli
ionosfäärin hunajameri, hän oli hunaja,
hän oli hunaja, hän oli hunaja, hän oli
hunaja ja minä tunsin hänet kielelläni
ja tunsin hänet sormillani ja tunsin hänet
sielullani ja tulin yhdeksi hänen kanssaan.
Hän oli hunajainen lähde, jonka ympärillä
kasvoivat mantelipensaat, jonka ympärillä
faunit olivat polvistuneina ja johon ne loivat
arkoja silmäyksiä, hän oli hunaja joka
putosi raskaina pisaroina heidän päälleen,
hän oli hunaja joka valui ja hukutti heidät,
hän oli hunaja johon he halusivat upota,
hän oli hunaja jota minulla oli sormissani,
hän oli hunaja jota minulla oli suussani,
hän oli hunaja jonka tuoksua en voinut
paeta, hän oli hunaja joka peitti minut,
hän oli hunaja joka valui maan lävitse,
kattojen lävitse ja seinien lävitse, hän
oli hunaja joka kohosi ja levisi kuin räjäh-
dys, hän oli hunaja jonka aurinko sai
kiiltelemään kaikin spektrin värein,
hän oli hunaja joka oli purkissa joka
oli pöydällä ja jota kissa kävi nuolemassa,
hän oli hunaja. Hänen hiuksensa olivat
tuhkanvaaleat. Meillä ei ollut kylmä
koska olin virittänyt pönttöuuniin tulen.
Hän oli hunajamyrsky. Hänen hiuksensa
olivat tuhkanvaaleat. Hän työnsi haarukan
sienten keskelle, piti sitä siellä silmät
suljettuina ja veti sen sitten takaisin. Aivan
kuin hän olisi ollut toinen asteikko, minulle
tuntematon. Hän oli toinen asteikko, enemmän
kuin saatoin toivoa. Hän oli toinen asteikko,
jota en kyennyt ymmärtämään. Hän oli
korvassani. Hän oli suussani. Makasin
pimeässä ja näin hänet, hän laskeutui
ylleni, siitä tiesin että hän tulisi pian,
ja aamulla hän tuli. Hän oli hunajauima-
allas. Hän oli hunajasuihku. Hän oli
hunajavesi jota join ennen nukkumaan-
menoa silloin kun vanhempani joivat
teetä. Hän lauloi ja hänen äänensä ei
ollut hunajaääni. Hän lauloi ja ääni
sai minut värähtelemään. Me ajoimme
ylös rinnettä, minä olin sytyttänyt sätkän,
hän katseli tarkkaavaisesti eteenpäin
että emme ajaisi minkään eläimen päälle.
Hän istui, katsoi ulos ikkunasta, hengitti
raskaasti ja koetti nousta, mutta ei noussut.
Hän kohotti katseensa kattoon ja siristi
silmiään ja mutisi jotakin josta vain hän
itse sai selvän. Ulkona satoi. Joku rapisteli
ovella, hän käänsi päätään ja heti rapina
lakkasi. Hiiristä ja rotista on tullut van-
hempia, hän sanoi. Hiiristä ja rotista on
tullut viisaita, hän sanoi. Niille on turha
puhua koska ne ymmärtävät muutenkin.
Autot ajoivat ohitse, eivät edes töötänneet.
Koira makasi varjossa, nosti päätään ja
pyyhkäisi käpällä kärpäsen kuonoltaan.
Minä koputin oveen, astuin heti sisään ja
näin, kuinka hän istui selin eikä liikah-
tanutkaan. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa
eivät liikahtaneetkaan. Sitten hän kääntyi
hitaasti ja katsoi minua suoraan silmiin.
Hänen kaulassaan oli lukuisia helminau-
hoja, ja hänen jalassaan oli tiukat mustat
farkut. Pusero silkkiä. Sitten hän alkoi
puhua. Hän asettui ylleni, laski rintansa
kasvoilleni ja tunsin hänen tuoksunsa
ja henkensä. Tunsin hänen hunajantuok-
sunsa ja hunajahenkensä. Hänen rintansa
olivat sileät kuin hanhenselkä. Muutamia
pilkkuja, muutamia ruskeita pisteitä. Hän
painoi rintansa silmilleni ja hieroi niitä
kasvoihini. Hän hieroi rintojaan huuliani
vasten ja nousi ja suuteli otsaani. Tarkkai-
lijamme istui autossaan ja oli nostanut suuret
kiikarit silmilleen, hän näki sellaista jota
minä en koskaan voinut nähdä. Hän puristi
kättäni ja painoi kyntensä ranteeni ihoon.
Tarkkailijamme otti povitaskustaan muisti-
kirjansa ja kirjoitti sille lyhyesti jotakin.
Hän kynsi kylkeäni ja hänen hiuksensa
olivat tuhkanvaaleat ja hänen sanoistaan
en ymmärtänyt mitään.