Lontoo oli niin helvetin kylmä että meidän täytyi lähteä sieltä.
Kukkuloiden yläpuolella oli huurteisia muotoja. Puiden ylä-
puolella ei ollut mitään, vain lämpöä, jota saattoi koskettaa.
Hänellä oli tuhkanvaaleat hiukset, sanotaan, että ainoastaan
lapsena tuhkaveteen upotetuilla on sellaiset hiukset. Hän
oli suloinen ja vastustamattoman vastuuton, manipulatiivinen,
hevosenjouhista tehty nukke, jonka sisällä oli pieni rumpu-
kone. Hänen koskettamisensa sai aikaan usein teoksen,
tai sitten myrskyn. Lontoo oli kylmä mutta me lämmitimme
toisiamme niin kuin kaksi pönttöuunia yhdessä huoneessa.
Tarkkailijamme oli siellä missä pitikin, alhaalla istumassa
autossaan, kääriytyneenä paksuun huopaan. Hän olisi halun-
nut päästä hevosen selkään, mutta ei minulla ollut antaa
hänelle hevosta. Olin lapsenakin ollut köyhä, ja olin köyhä
vieläkin. Minulla oli vain ruumiini. Hän hyväksyi sen eikä
muuttunut juuri lainkaan. Ei sen enempää kuin ihminen
muuttuu yhdessä yössä keskusteltuaan astraaliolentojen
kanssa. Todellisuudessa hänen hiuksensa eivät suinkaan
olleet tuhkanvalkeat. Ne olivat vain valkeat, enkä usein-
kaan katsonut niitä. Jos hän olisi ollut olemassa enkä
minä olisi tuntenut häntä, ei hän olisi ollut olemassa
muuta kuin korkeintaan pronssikellojen kuminana.
Hänen mieltymyksensä olivat hyvin tunnettuja: teetä
ja kananmunia, joiden sisus oli vielä aivan valuva. Hän
piti siitä että saattoi pyöritellä vielä hyytymätöntä keltu-
aista suussaan. Hän piti myös siemennesteestä. Kalifornia
oli meidän tähtäimessämme, hänen piti laulaa. Hänen
kurkkunsa oli tehty siihen, kuten hän ei itse koskaan
sanonut. Hän kieltäytyi siitä toistuvasti, ja minä sanoin
hänelle että sitten sinut laitetaan lepositeisiin ja silloin
viimeistään laulat. Hänen äänensä oli upea, mutta hän
ei halunnut näyttää sitä minulle. Meidän oli tarkoitus
lentää Kaliforniaan, mutta matka lykkäytyi aina. MIlloin
rahat olivat loppu, milloin hän ei suostunut puhumaan
minulle mitään. Mutta sitten lähdimme, jätimme Lontoon
ja laskeuduimme keskelle demoneita joita kutsutaan
amerikkalaisiksi ja jotka palvovat Natoa ja sairauttaan.
He olivat vastenmielisiä, iloisia ihmisiä, joiden otsan
takana e i ollut minkäänlaista rauhaa. Oli minulla
kuitenkin huuliharppuni ja kitarat, niiden avulla, ja
rukousten avulla kykenin selviämään järjissäni. Hän
pääsi ratsastamaan ja sanoi, että ei ratsasta enää koska
haluaa pitää peppunsa sellaisena kuin se on. Hän joi
teetä ja makasi sängyllä oikea jalkaterä vasemman
polven alla. Hän oli jumalatar ja samaan aikaan riivattu,
minkä olin nähnyt liian monta kertaa. Esimerkiksi
silloin kun hän koukisti sormeaan ja kirkko käveli
omin jaloin hänen luokseen. Tai silloin kun hän
itki ja hänen kyyneleensä syöpyivät hetkessä
pöydän lävitse. Epäilemättä hänkin oli lähettiläs,
en vain tiennyt mistä lähetystöstä. Olisin halunnut
käydä sen lähetystön takapihalla paistamassa
kummallisia kaloja. Kaikki mitä halusin oli hänen
äänensä nauhalle, mutta hänelle se ei sopinut.
Hän elätteli kuvitelmia siitä, että ei laulaisi. Ne
olivat mahdottomia kuvitelmia, kuten hän itsekin
myöhemmin myönsi. Hänen oli tarkoitus laulaa,
hän ei ollut tehty sitä varten vaan hän itse halusi
sitä enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän
juuri kielsikin sen. Hän oli oppinut kieltämään
itsensä. Emme me ajaneet autolla ylös vuoren-
rinnettä eikä hän saanut pahoinvointikohtausta,
rynnännyt ulos vielä liikkuvasta autosta ja oksen-
tanut ties minkä piikkipensaiden alle. Ei hän
suinkaan ollut raskaana. Me emme ajaneet ylös
vuorenrinnettä, eikä meidän takanamme ajanut
ketään. Emme olleet yksin, henget olivat meidän
kanssamme kun emme pysähtyneet ja tehneet
nuotiota erään pienen luolan suulle. Minä käärin
sätkän ja hän ei koskenut siihen, katsoi vain minua
silmät suurina ja koko ajan pienentyvinä. Me
emme lähteneet takaisin, antaneet auton kiitää
vapaalla alas. Blues on tämä, sanoin hänelle ja
hän ei sanonut mitään. En sanonut hänelle mitään,
annoin vain musiikin pauhata. Pian ei alkanut
sataa, aurinko paistoi. Me olimme nuoria ja
vailla mitään pelkoja tulevasta. Meillä ei ollut
mitään, mitä meillä ei olisi pitänyt olla. Emmekä
me löytäneet kotiin, ne olivat hyviä aikoja. Hän
oli poiminut kukkia, valkoisia, kellertäviä ja viisi-
terälehtisiä. Joukossa ei ollut muita kukkia.
Hänellä ei ollut farkkuja eivätkä hänen nänninsä
suinkaan olleet pulleat ja kaakaonruskeat. Hänen
reitensä ja pakaransa eivät hehkuneet. Me olimme
molemmat omalla puolellamme spektriä mutta
silloin saimme kumpikin maistaa omaa lääkettämme.
Minä olen tohtori ja määrään tämän, sanoin hänelle
ja hän ei nauranut. Hän hymyili ja suutelin hänen
hymykuoppaansa. New York Citykin oli kylmä
eikä meillä ollut turkkeja. Kaapissa oli ainoastaan
varsin suuria ruskeita kuoriaisia. Hän piteli yhtä
kädellään ja katsoi kuinka se kiersi ympyrää
hänen kämmenellään. Nämä ymmärtävät, hän
sanoi. Ymmärtävät, sanoin. Sitten hän laski
kuoriaisen kaapin lattialle ja painoi pyllynsä
etumustani vasten. Minä puristelin hänen lantionsa
yläpuolen ambrakimppuja. Kuoriaiset rapistelivat,
mutta öiseen aikaan siihen oli tottunut ja sitä olisi
kaivannut jos olisi ollut hiljaista. Ne pitivät huuli-
harpun äänestä, mutta sähkökitaran säröä ne viha-
sivat. Pääasiassa sen vuoksi lopullisella levyllä on
huuliharppua, mutta vain hyvin vähän kitaraa.
M e olimme syntyneet Kaliforniassa toisena aikana
ja nyt olimme palanneet ja me olimme rumpuja.
Hän oli djembe, yhtä tiukka silloin kun täytyy olla
tiukka, ja yhtä huumaava. Neljätoista tahtia ja
neljätoista kulkukoiran haukahdusta. Me olimme
kulkukoiria ja meidän turkkimme kiilsivät auringossa.
Kun rukoilin, näin violetin valon, joka hehkui pääs-
täni lattialle. Katsoin hänen takapuoltaan, kuinka
hän pyöritteli sitä tanssiessaan. Hän hehkui kaikkia
spektrin värejä ja pyöri ympäri. Me olimme tulleet
edellisenä päivänä ja kaikki oli järjestynyt. Kaikkialla
oli demoneja, kaikkialla palvottiin Natoa. Kaikki
oli hyvin. Kykenin soittamaan niin kuin en ennen
kyennyt, tiesin että kykenisin siihen tekemättä
mitään. Tiesin että se tulisi minusta eikä minun
tarvitsisi muuta kuin tyhjentyä, jotta voisin täyttyä
uudestaan. Hän oli minun ympärilläni, se mikä
hänessä liikkui oli vasemmalla puolella minusta
katsoen.