Palaan Paul Kinseyhin. Varo sitä kuonokoppaa, hän toistaa itselleen. Hän saattaa sanoa että se alkaa täsmälleen nyt koska luolan takaseinä näyttää muodostuvan kellertävistä värähtelevistä käärmeensuomuista. Piti vain pysyä hengissä vaikka otsalla kulki ampiaisia ja hiki valui ohimoita pitkin. Monellakin tavalla Paul Kinsey muistuttaa nyt sienisalaattia.

 

Tässä permutaatiossaan, tässä variaatiossaan, tässä modulaatiossaan, tässä hallusinaatiossaan Don Draper muistuttaa suuresti riisuttua enduromoottoripyörää; tarkemmin sanoen Yamaha XT600ZL Ténéré -mallia. Tankki on matkaenduroksikin suuri, se vetää 30 litraa. Runko ja tankki on maalattu kadmiumsiniseksi ja tankkiin on molemmille puolille teipattu Lucky Strike -savukkeiden logo.

Mamie nro. 63. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

Don Draper. Vanha rupikonna, kuten häntä nykyään kutsutaan. Tai Lyhtypää tai Tulitikkurasiakieli. Alppitorven kaiku. Kielletty risti. Tottumusten heimo. Minun juomani. Westend. Hän kirjoittaa: en pääse karvoistani. Voin ajaa ne pois mutta ne tulevat takaisin. Kuljen laudoitettujen viivojen yli ja kellarista tulvii höyryä. Niin hän kirjoittaa ja sitten tuijottaa seinää pyörittäen lyijykynänpätkää kädessään. Hän katsoo puoli tuntia seinää. Sitten hän sulkee silmänsä viideksi minuutiksi ja jatkaa seinän katsomista iltaan asti. Ulkona sataa lunta, vähän.

 

Villikissojen ja kettujen parissa vietetyt vuodet. Kuvaus Roger Sterlingin aamusta. Hän nousee 5.58 ohuelta, punaiselta patjaltaan 120-neliöisen yksiönsä itäisestä pohjoisnurkasta. Hän laittaa soimaan Variksetko puhuvat, Bolšoi-teatterin sessiot -levyn ja keittää joka-aamuisen sitruunamelissateensä. Hän juo teen, syö muutaman appelsiinin kuorineen ja maapähkinävoita. Sitten hän katselee rauhassa alas ikkunasta, vilkaisee seinällä roikkuvia kitaroita ja poimii niistä stratocasterin joka näyttää siltä että rekka on ensin ajanut sen yli muutamaan kertaan, sitten tiejyrä ja lopuksi joku raivostunut työmies on hiukan käsitellyt sitä piikkauskoneella. Ensivaikutelma tietysti on pettävä. Kitara on Fenderin kustomointipajan tekosia, sen saarnirunko on huolellisesti muotoiltu sennäköiseksi että se olisi ikään kuin litistynyt, menettänyt rakennettaan, sitten se on maalattu ja lakattu ja nämä kerrokset on poistettu mekaanisesti, taltoilla, kirveellä, karkealla hiomapaperilla, kivellä ja pajavasaralla hakkaamalla ja naarmuttamalla, lisätty kumirenkaan jäljiltä näyttäviä somisteita ja upotettu pintaan erikokoisia savukvartsikappaleita. Sitten runko on nitroselluloosalakattu ohuesti ja lopuksi lakka on krakeloitu lämmön avulla. Vaahterapuinen kaula on käsitelty samalla tavoin. Virityskoneistot ja talla on ruostututettu, happokäsitelty ja pajavasarakäsitelty karkeasti ja huolellisesti. Viritettyään kitaran ja hiukan soitettuaan Roger Sterling pukeutuu ja laittaa jalkaansa villisiannahasta valmistetut, ikään kuin jalkaan tehdyt hansikkaat. Nahkaan on jätetty somia karvatuppoja ja oikean jalan jalkineeseen on primitiivisellä tyylillä tatuoitu ristissä olevat suorateräinen miekka ja sapeli. Vasemman jalan jalkineeseen on tatuoitu neliö jonka sisällä jokaisessa kulmassa on pienempi neliö. Varpaankynnet on tehty puhvelinsarvesta. Jalkineen pohja on vahvistettu kevlarkudoksella joten niiden kanssa voi huoletta vaikkapa tanssia lasinsiruissa. Hän laittaa silmilleen ilmastointiteipillä kömpelösti korjatut wayfarer-aurinkolasit. Lienee turha sanoakaan että aurinkolasit on valmistanut Pilvikoira-niminen taiteilija ja koruseppä ja se mikä näyttää ilmastointiteipiltä on tosiasiallisesti hopealangasta ja hartsista tehty ilmastointeippijäljitelmä. Sitten Roger Sterling laskeutuu alas ja kävelee vakiopaikalleen Keskuspuiston eräälle penkille suuren Yggdrasil-puun varjoon.

 

 

Villiintyneet kissanpennut leikkivät villiintyneiden pensaiden alla. Etäältä katsoen Roger Sterling näyttää melko tavanomaiselta, voidaan kylläkin huomata että hänellä on päällään vaalea, jokseenkin eksentrisesti leikattu puku. Tyrmistyksekseen ihmiset kuitenkin näkevät lähemmäs tultuaan että se näyttää hätäisesti kokoon harsitulta, ikään kuin mallauspuvulta, ja että sen materiaalina on ollut lakana jolla on nukuttu muutama kuukausi, vaikutelma muistuttaa Torinon käärinliinaa. Päässään hänellä on auringon kuparinväriseksi haalistama knallihattu jonka kupu yläosastaan näyttää aukiräjähtäneeltä. Paljain jaloinkin hän näyttää olevan. Tietenkin tämä on vain pettävä ensivaikutelma. Tosiasiallisesti puku maksaa yllättävän paljon; tuollaisen tekeminen kestäväksi ei ole helppoa, harsimispistoilta näyttävän ompeleen alla ovat varsinaiset ompeleet, ja toimikassidoksella kudottu pellavakangas on kallis materiaali. Lisäksi sen värjääminen tuollaiseksi vie aikaa ja vaatii suurta taitoa. Hattu on italialaisen hattumaakarin kaninkarvasta huovuttama ja muotoilema ja nimeltään “Etna eräänä kauniina päivänä nro. 1”.

 

Tunnen olevani pakotettu palaamaan Roger Sterlingiin. Samalla tavalla kuin lapsena saatoin kävellä syvässä hangessa puolitoista kilometriä metsään, sitten huolellisesti samoja askelia takaperin takaisin. Koiraeläimiä sillä tavoin ei tietysti voi vedättää. Koiraeläimiä voi koettaa eksyttää kävelemällä purossa. Roger Sterling kuitenkin on yksi Don Draperin vastapainoista. Sietämätön, ihastuttava kaveri kuten he kaikki. Roger Sterling on Veikko Hirvimäen veistämä elävänkokoinen susiveistos Don Draperin yhden huoneen nurkassa, yhden niistä neljästä. Yleensä se vain on peitetty valkealla pöytäliinalla jossa on punaisia hakaristikuvioita. Palaan siis. Olemme vuodessa 1984. Roger Sterling pelaa peliä jossa heitetään hopeakolikkoa jonka kummallekin puolelle on kaiverrettu pyramidi mutta niin että kärki ja kanta ovat vastakkain. Pyramidia sanotaan pyramidiksi kun se nousee maasta niin että sen kanta on maata vasten. Jos sen kärki on maata vasten sitä sanotaan kyramidiksi. Nämä ovat kaksi vaihtoehtoa. Kärki taivaaseen tai kärki manalaan. Ei peli kylläkään lopu siihen, pelissä täytyy heittää myös itseään. Pää taivaaseen ja alapää manalaan, tai alapää taivaaseen ja pää manalaan.

 

Muutoin Don Draper on samanlainen kuin aina ennenkin. Hänen ruumiinsa on muuttunut tummuneen hopeakolikon väriseksi. Hänen päänsä paikalla on tylsällä veitsellä suuresta lantusta kaiverrettu kuivunut lyhty. Suuhun on asetettu tulitikkurasia. Hänen puheensa kuulostaa siltä kuin tulitikkurasiassa asuva kärpänen surisisi. Minä tukeudun harhoihini. Tämän hän vetää yli. Minä olen tottunut harhoihini. Tämänkin hän vetää yli. Minä makaan harhojeni päällä. Tämänkin hän vetää yli ja on vähällä heittää kynän seinään. Hän hieroo lanttuaan. Minä olen tukehtumassa harhoihini. Tämänkin hän vetää yli niin että lyijykynän terä katkeaa. Hän veistää sen taas nopeasti teräväksi. Harhat ovat karttani ja kartantekijän tunnen liiankin hyvin.