Ylipäänsä mikään ei ollut samalla tavoin. Lampunkupu
muistutti halkaistua rypälettä, se oli vihreätä pu-
hallettua lasia, joka oli leikattu niin kuin Jumalan
pitelemällä hehkuvalla veitsellä. Sen alapuolella
oli pähkinäpuuta oleva pöytä, joka oli kyllästetty
ensin pellavaöljyllä ja sitten vahattu kiiltäväksi
niin, että jokainen puunsyy erottui selvästi ja
kuolevaisesti. Pöydällä oli pitkämuotoinen pullo
vodkaa, valkoinen teekannu, jonka nokka oli
kannun kylkiin maalatun villisian kärsä. Tee-
kannu oli asetettu kirjan päälle, kirja oli ohut
nide jotakin mitäänsanomatonta runoutta,
oksia, tammien katveessa tapahtuvia salaisia
kohtaamisia ja suudelma, jonka hekumaan
kaikki päättyi. Aurinko kulki, ilmestyi hiljalleen
ikkunan vasemmasta yläkulmasta, lyijyvalkoisiksi
maalattuja puitteita liki, ja samalla tavoin laskeutui
kuin tanssijatar, ja vasta viimein kumartui niin, että
ei ollut nähtävissä muuta kuin se mitä kuvitteli
ja kirkas muisto verkkokalvoilla. Pöydällä teekannun
vieressä oli neljännekseltään syöty meetwursti. Se
levitti mätää tuoksuaan huoneeseen, mutta sitä
Leo ei haistanut. Hän istui nojatuolissa puolittain
makaavassa asennossa ja tuijotti huoneen toiselle
puolelle. Siellä retkotti, samanlaisessa asennossa,
nainen, jonka valkea ja laskoksin koristettu pusero
oli valahtanut niin, että vasemmanpuolimmainen
kalpea rinta oli paljas. Kuinka voisin antaa hänelle
t'ydellisen selvityksen sanomatta että jokainen
niistä oli... Mitä? Mitä tarkoitat, että minä olisin...
Tietysti, pohjasävyjä on olemassa, mutta ei se tar-
koita... Kuuntele! Selvä, kuinka minä olisin voinut
välttää sen, eihän se ollut minun hallinnassani, en
minä... Ei, kerroin hänelle että se tapahtui kun
ajoin tänne, pysähdyin valoissa ja auto pysähtyi
viereeni täynnä... Mitä? Puristi minua ranteesta
ja väänsi käteni taakse niin että en voinut liikkua...
Koetat saada kaiken kuulostamaan siltä kuin minä,
koetat saada kaiken kuulostamaan... Miltä? En
huuda vaan yritän saada tästä selkoa, enkä minä
voi sille mitään jos... Aurinkoa ei enää ollut. Sen
jälki oli olemassa heidän silmissään, mutta todella
sitä ei enää ollut. Eikä kukaan tiennyt, palaisiko
se lopulta. Sanotaan, että kunhan tarpeeksi monta
ihmistä pyörittää maapalloa, aurinko lopulta palaa.
Mutta entä jos ihmiset eivät enää halua sitä, eivät
kävele pitkin pallon pintaa ja pyöritä sitä. Haluavat
unohtaa auringon ja kaiken mitä se on synnyttänyt.
Haluavat vain maata, kävellä purkin luokse, palata,
maata, kuolla, palaa, syntyä uudelleen johonkin
toiseen ja toteen aurinkokuntaan. Entä jos kaikki
tämä, todella, on nyt loppu? Ei sillä tavalla että
kaikki räjähtäisi, että valo pyyhkisi kaiken ylitse,
polttaisi metsät, talot ja ihmiset. Vaan sillä tavalla,
että väsymys korjaisi kaiken. Uupumus. Mutta
Leo unohti kaiken tämän sitä mukaa kun ajatteli
sitä, ja lopulta auringon paikan hänen jatkuvassa
virrassaan sai korvata huoneen toisella puolella
samanlaisessa nojatuolissa retkottava nainen,
jonka toinen rinta oli paljas. Sir, hän sanoi hiljaa,
kallisti pulloa ja katseli kirkkaana soljuvan nesteen
ääntä. Sitten hän kallisti kristallipikarin huulilleen,
maistoi ja antoi kaiken valua alas. Tässä. Vannon,
että jos Leo tekee jotakin sellaista, hän putoaa
helvettiin reikä vatsassaan. Neljä kertaa, yhtenä
iltapäivänä. Keltainen pusero oli Steinwayn päällä.
Silkkiä, se kävi oikein hyvin. Äänet kohtasivat toisensa,
putoilivat yksi toisensa jälkeen lattialle ja jäivät siihen
kääntyilemään. Toisinaan joku niistä alkoi heristää
saksiaan ja yritti hyökätä toisen kimppuun mutta sai
kuitenkin lopulta huomata että toistenkin aseet olivat
hyviä. Kristus. Äänet ryömivät hiljaa kukin omaan
nurkkaansa ja yrittivät kehittyä. Se kavalsi ne. Leo
nousi, murskasi jokaisen niistä kenkänsä kannalla.
Mutta se ei tehnyt niistä selvää. Leo katseli, samassa
asennossa, kuinka ne hitaasti korjasivat itsensä,
kuinka murskatut palaset kerääntyivät yhteen kuin
jumalaisen magneetin vetäminä ja heräsivät eloon.
Siitäkö tästä kaikessa on kysymys, hän ajatteli.
On olemassa... Menen vain kahville. Sinulle tavallinen...
Hän katseli noita pieniä olentoja, joiden koko elämän
täytti kristusmainen palvelus. Sitten hän kaatoi pikarin
täyteen, aivan piripintaan ja koetti voisiko pitää sitä
suorassa. Ei, ensin tippuivat pisarat, sitten kokonainen
pieni joki muodostui vahapinnalle. Hän katseli sitä,
katsoi kuinka siitä muodostui... Ei. Elämä, ei kuolema.
Sitten hän sytytti piipun, puhalsi ilmaan hitaasti
leviäviä pilviä ja katseli naista. Tämä liikahteli
unissaan, hänen rintansa värähteli niin, että ensin
liikahti hänen ranteensa, sitten huulet avautuivat
ja viimeksi värähti rinta. Jonkinlainen lumottu
nukke, Leo ajatteli. Ja heti sen jälkeen... Leo
kuunteli ääniä porraskäytävästä. Korkokenkien
nouseva kopina, niitä seuraavat raskaat askelet.
Hän puhalsi suuren savupilven, nousi tuolistaan
ja käveli naisen luo. Hän katsoi kaulaa, jonka
valtimossa sydämen sykkeen saattoi nähdä selvästi.
Hän katsoi rintaa, jonka ihon pigmenttimuutokset
vaikuttivat hänen mieleensä kohottavasti. Suloiset
pienet pisteet ja hiukan suuremmat läikät. Hän
veti savua sisälleen, antoi sen pesiä itsessään ja sitten
vapautti sen. Sinä... Hän aloitti mahtipontisella
äänellä mutta ei kestänyt itse kuunnella sitä ja oli
hiljaa. Olisiko tämä jonkinlaista jäätanssia, mutta
ei suinkaan tanssijan näkökulmasta vaan jäälle
heitettyjen torakoiden näkökulmasta? Kimaltavat
sääret, joiden päässä ovat tappavat terät. Tämä kuva
sai hänen mielensä iloiseksi, niin iloiseksi että hän
kaatoi vodkan kurkkuunsa ja täytti pikarinsa
uudelleen. Kutistuneet, vaiko kasvaneet? Ketkä
oikeastaan ovat muuttuneet. Ovatko torakat
saman kokoisia ja tanssija kasvanut, vaiko
tanssija samankokoinen ja torakat pienen-
tyneet? Ei... Katso tätä, katso helvetti tätä...
Hän seisoi oviaukossa niin kuin olisi hajottanut
sen, repäissyt kahvan mukana ovenkin. Jumalan
helvetti, etkö ymmärrä mitä tarkoitan... Äänet
villiintyivät. Ne olivat taas, kuin varkain, liikkuneet
huoneen keskelle ja aloittivat taistelun. Se on hupai-
saa, katson joskus taaksepäin ja mietin, että jos hän
ei olisi ollut siinä... Ja se on, iskee vasten häntä...
Sellaista typeryyttä....Savukkeita, maitoa, leipää,
jotakin muuta... Mikä saa sinut ajattelemaan...
MIkä ylipäänsä saa sinut ajattelemaan mitään
tuolla tavoin, kuin idiootti... Unohda. Ajattelin,
että et koskaan voisi ymmärtää sitä. Koske sitä
sitten, vai etkö kykene siihen? Estävätkö typerät
ajatuksesi senkin? Keltainen pusero Steinwayn
päällä, aivan kuin hän olisi halunnut hekumoida
sillä ajatuksella, aivan kuin hän olisi ehdoin tahdoin
halunnut kiduttaa itseään ja sitten sanoa: ei
mitään. Hän maistoi, antoi nesteen pyöriä kielellään
ja sitten kadota suun uumeniin. Suu on sieni,
joka imee mitä tahansa. Mutta se valehtelee niin
kuin ei mikään henki voi valehdella.