On aika palata tarkkailijaamme. Hän istui
bootseissaan ja pesäpallotakissaan kahvilan
pöydässä, tuijotti etäisyyteen ja kääri samalla
hajamielisesti sätkää. Vain silloin tällöin
hän vilkaisi sormiinsa, totesi että ne toimivat
kuten ennenkin ja jatkoi huumaantunutta
tuijottamistaan. Se oli hänen tehtävänsä maa-
ilmassa, hän oli syntynyt sitä varten ja hän tulisi
kuolemaan sen puolesta. Eikö se ole tragedia,
eikö se ole traagisten ja koskettavien tapahtumien
ketju? Hän nuolaisi etusormensa, johon oli tart-
tunut tupakkapurua ja viimeisteli sätkän katsoen
sitä vielä kerran tarkasti joka puolelta. Tarjoilija
kulki hänen takaansa, tuollainen auransa puolesta
hiukan sekainen hahmo, jonka farkut eivät istu-
neet likimainkaan täydellisesti. Valo oli sinertävä.
Tämän hän kirjoitti muistikirjaansa: valo oli
sinertävä. Hän kuunteli keskustelua, jota vierei-
sessä pöydässä käytiin: noin kaksikymmenvuotias
pitkähiuksinen ja monien huoneiden tuoksuiseen
villapaitaan pukeutunut mies ja hänen toverinsa,
pienempi, lihaksikkaampi ja kaikin tavoin valp-
paampi olento. Hän tuijotti pitkähiuksista miestä
niin tiiviisti, että mies katsoi hänen silmiinsä. Hän
hymyili miehelle lempeästi ja nyökkäsi ja sitten
antoi hymyn kadota, antoi sen niin sanotusti
kadota samaan tapaan kuin valon. Sitten hän jatkoi:
minä ei mitään kunpahan niitä näitä sinun elämäsi
tuolla SINUN ELÄMÄSI äänetöntä minun
elämäni TUOLLA pitkään äänetöntä tuolla
VALOSSA äänetöntä valossa hänen elämänsä
tuolla valossa yksitoista tavua sattumanvaraisia
miltei kaikki. Tarkkailijamme ajatteli kuolin-
hetkeään, kovin häilyvää: vihreä samettiverho,
kasvot, jotka olivat savinen naamio, jonka nuori
neito riisui hänen kasvoiltaan. Veti pois. Näytti
mikä hän todella oli. Antoi kaikkien nähdä sy-
välle siihen, mikä joskus oli ollut hänen vanki-
lansa. Teki sietämättömällä ja naiivilla tavalla
sen, mikä hänen itsensä olisi joskus pitänyt tehdä.
Nämä olivat hetkiä jolloin tarkkailijamme hetkeksi,
mutta vain hetkeksi, menetti uskon itseensä. Noiden
lyhyiden, yleensä vain korkeintaan kaksikymmentä
sekuntia kestävien tuokioiden jälkeen hän oli
entistä itsevarmempi, entistä uhoavampi, noiden
hetkien jälkeen hän tunsi voiton aineiden virtaa-
van ruumiissaan. Se oli yksinkertaista: on padot-
tava, ja sen jälkeen rikottava pato. Yksinkertainen
ohje, jonka useimmat kuitenkin unohtavat tai
sitten käsittävät tyystin väärin. Hän oli päähenkilö,
hän oli jumala omassa sadussaan, tai sadut virtasivat
ulos hänestä ja muut poimivat ne nöyrästi. Se oli
hänen tehtävänsä, saada maailma näyttämään tältä.
Kaikki yhdentekevät asiat: pitkähiuksinen mies
ja hänen toverinsa ja heidän tylsä maailmansa, joka
epäilemättä koostui samalla tavoin kuin Dostojevskin
paljonpuhuvien henkilöiden maailma. Amerikka, joka
oli yhtä kuin farkut ja hehkulamppu, kaksi suurinta
keksintöä. Hän ymmärsi olevansa altaan reunalla.
Hetkeksi hän uppoutui kuvitelmaansa, siihen
todellisuuteen ja yhteiskuntaan, hautakammioon,
joka oli kirottu. Hänen kiroamansa, hänen hahmonsa
kiroama, ja hahmo oli tunnettu: Max von Sydow, joka
on risteytetty pimeyden kanssa. Jonkinlainen pimeyden
kansan edustaja, kasvi, joka kasvaa ilman valoa ja sitten
yhtenä päivänä näkee valon ja tuhoutuu hitaasti, atomi
atomilta. Sana pyöri hänen suussaan kuin sinne eksynyt
muurahainen ja eritti samalla kirkasta tuoksuaan. Atomi,
yksi noista järjettömyyden perikuvista ja ruumiimme
typeryyksistä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, koetti päästä
sisään pitkähiuksisen miehen maailmaan, koetti nähdä
itsensä tuossa miehessä ja epäonnistui mitä suurimmalla
tavalla. Hänessä ei ollut mitään samaa. Tuo pitkähiuksinen
mies oli ennen kaikkea tyhjä säkki ja hän puolestaan oli
täysi säkki. Säkki täynnä suloisesti tuoksuvia dynamiitti-
pötköjä. Tämän hän muisti lapsuutensa suurimpana
tapahtumana: että hän ryömi parhaan ystävänsä kanssa
navetan alle, jossa oli musta tekonahkainen laukku, jonka
sisässä oli, he laskivat ne tarkasti, 29 muoviin käärittyä
dynamiittipötköä, jotka tuntuivat eläviltä. Oikeudentunto
on matemaattista, tarkkailijamme ajatteli ja palasi muotoonsa.
Hän oli ihminen, joka muuttui hetkessä ihmiseksi eikä
ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää sitä. Jumala jossakin
tuolla hetkellä kenties hymyili hänelle, tai ei hymyillyt
vaan teki jotakin sitä vastaavaa, sillä jumalat eivät hymyile.
Tarkkailijamme päätä pakotti. Hän silitti ohimoaan,
kertoi sille laannuttavaa tarinaa, antoi ymmärtää että
kaikki on kunnossa. Kaikki olikin kunnossa. Hän oli
tarkkailija, maailma pyöri edelleen, aurinko laski
ja nousi. Kaikki kiivastuminen, kaikki malttinsa
menettäminen johtaa aina siihen, että maailma
suistuu raiteiltaan. Se oli typerä kuva, maailma kyllä
on juna mutta mitään raiteita ei ole olemassa. Maailma
on hylätty veturi siperialaisella taigalla. Ne ovat
verenhimoisia, hän ajatteli, mutta palasi nopeasti
takaisin. Hän itse oli verenhimoinen, ajatellaan nyt
vaikka sitä meksikaanoa. Hän oli katsonut tuota
naista kuin, niin, meksikaanoa, ja hän oli vastuussa
kaikesta. Autot ajoivat ohitse valtatiellä ja niiden
valoista jäi ilmaan riippuvat viirut, joihin olisi hyvin
voinut tarttua kädellään. Puhtauden sanansaattaja,
hän ajatteli, puhtauden ja viisauden sanansaattaja,
jonka nilkat murskataan, koska sellaiselle ei ole mitään
tarvetta. Hän tunsi hien kohoavan otsalleen ja ajatteli
nilkkapolojaan. Loputon jäinen kapuaminen kohti
jotakin, joka sitten paljastuukin vain kiljuvaksi apinaksi.
Hän näki hetkiä, imi savua sisäänsä ja kuvitteli hetken
olevansa toisaalla, kaupungissa, jota ympäröi näkymätön
ja vihkiytymättömille tuntematon muuri. Tuo kaupunki
oli kaukana idässä, merten takana, ja siellä hän kuljeskeli
vailla huolta, näki ystäviään ja tunsi onnen. Mutta täällä,
autojen luvatussa maassa, valojen luvatussa maassa,
hän oli kurja dostojevskiläinen hahmo, joka ajatteli
koirantähteä, ja ajatteli Koiraa. Täällä hän oli hahmo,
jonka kylkiluut olivat kipeät ja jonka kurkku tuntui
liian kostealta. Hän koetti sitä. Jokainen yskäisy kuu-
losti irstaalta, kuolemalta. Hän muisti meksikaanon,
hänen silmänsä ja värit, jotka pitivät paikkansa. Musta,
jokaisen hiuskarvan musta ja niiden taakse jäävä
värikäs sielu. Maailma on muurareiden tekemä ja
tunnetusti muurarit ovat aina humalassa. He juovat
ensin votkaa ja sitten läiskivät laastia ensin itsensä
päälle ja sitten toistensa päälle ja vasta viimeksi tiilille.
He puhuvat kiville, kuvittelevat että ne kätkevät
sisälleen jumalan kellon, sekoittavat laastia, juovat
lisää votkaa ja polttavat savukkeen. Sitten he huomaa-
vat, että kello on jo tarpeeksi. He kääntyvät, mutta eivät
kykenekään siihen. He kumartuvat laastiastian puoleen,
maanittelevat sitä, pyytävät että se päästäisi heistä irti.
Mutta ei, he eivät voi paeta sitä, mitä naiset sanovat
kohtaloksi. Se tarttuu heihin tiukemmin kuin voisi
kuvitella. Ja he näkevät sen, he näkevät sen oikein
votkahumalankin lävitse ja ovat tyytyväisiä: kaikki
on paikallaan, tiilet vain ovat vielä missä sattuu.