Ruoho oli heleänvihreätä ja muutti auringossa
toistuvasti väriään, vihreän jälkeen tuli purppura,
purppuran jälkeen tuli hyvin vaalea sininen, joka
sai ohimolohkot soimaan. Tässä maassa olin lää-
käri, tai olin ollut, olin joskus ollut. Siitä kerro-
taan tarinoita, jotka alkavat aina samasta kohdasta:
aamulla, kellojen soimisen jälkeen, taivas muuttui
tummaksi ja alkoi sataa punertavia pisaroita, jotka
valuivat pitkin autojen tuulilaseja, mustien ja pyö-
reämuotoisten autojen, ja pitkin talojen ikkunoita
ja silmälaseja, pitkin kaikkea. Hän astui sisään
huoneeseen ja kuivasi lasinsa nenäliinalla, jossa
oli kirjailtuna hänen nimiensä kolme kirjainta:
J.O.B. Kaikkialla oli valkeata, voisi sanoa uskon-
nollissävytteisen valkeata, viatonta. Hänen vas-
taanotolleen tuli nuori poika, joka oli peittänyt
silmänsä suurikokoisilla Rayban Aviator -au-
rinkolaseilla. Pojan äiti oli taustalla, taaempana,
ja hän oli kietonut päänsä ympärille huivin niin,
etteivät hänen silmänsä näkyneet varjoista. Siihen
kaikki tarinat loppuvat. Ruoho oli heleänvihreätä
ja me olimme siellä, missä meidän pitikin olla.
Lopussa kaikki on pimeää, ja ilmassa on katkera
katku, tunne siitä, että ei ole siellä sen enempää
kuin täälläkään. Leo, hän sanoi hiljaisella äänellä,
niin että se ei varmasti kuulunut koneiden naputuksen
ja sirinän yli. Leo, hän sanoi hiljaa ja kasvoillaan
ilme, jota ei liene tarvis kuvata sen enempää. Leo,
hän sanoi ja koneet jatkoivat sirinäänsä ja napu-
tustaan. Näetkö mitä tarkoitan, hän kuiskasi.
Hän seurasi Leoa sementtikäytävän lävitse, ja
tunsi, kuten aina, kohoavansa henkisesti kun
käytävän seinän väri vaihtui harmaasta vihreäksi.
He keskustelivat samaan tapaan kuin mehiläiset,
liikkumalla. Sanat ovat aina olleet turhia, Leo
näytti heilauttamalla kättään korvansa editse.
Kaikki todellinen tapahtuu ilman sanoja. Hän
osoitti allasta, jonka pohjalla kaksi kosketinta
miltei osuivat toisiinsa. Niiden välillä hehkui
muutamien sekuntien ajan sinertävä valo, joka
jäi verkkokalvoille kummittelemaan. Bastet,
Leo sanoi osoittamalla vasenta silmäänsä, Bastet,
josta leviävät ne säteet, jotka pitävät meidät elossa.
Hän katsoi tarkkaavaisesti. Bastetin pää oli keltai-
nen, mutta ilma hänen ympärillään väreili samaan
tapaan kuin talvella ilma väreilee avatussa ikkunassa.
Sitten siihen alkoi muodostua pieniä kullanvärisiä
pisteitä, jotka pian muistuttivat ilmassa lentäviä
hyönteisiä. Samaan aikaan alkoi kuulua korkeataa-
juuksista ääntä, jonka saattoi kuvitella tulevan
oman pään sisältä, täsmälleen keskikohdasta
korvien välissä. Lopulta Leo katosi näkyvistä ja
muuttui Bastetiksi, tai Bastet peitti hänet, otti
valtaansa ne osat Leon ruumiista ja hengestä
jotka olivat sille sopivia. He istuivat monimutkaisin
geometrisin kuvioin kirjailluilla tyynyillä ja Bastet
poltti vesipiippua, jonka rauhallinen pulputus
sai hänen päänsä keinahtelemaan puolelta toiselle.
Plup plup plup plu, on typerää taistella typerysten
puolella. On typerää ylipäänsä taistella. Kasvojen
alaosan pienet nykivät liikkeet olivat merkityk-
sellisimpiä, ja erityisen merkityksellisiä olivat
huulten ympäristön liikkeet, se sulkumerkkiä
muistuttava kaari joka aina silloin tällöin ilmestyi
hänen huultensa oikealle puolelle, hiukan niistä
ylemmäs. Ei riitä, että pyöveleitä on yksi. Niitä
on miljoonia ja ne seuraavat toinen toistaan.
Vaikka voisitkin viivyttää kaulasi katkaisua yhden
kohdalla, joku sen kuitenkin tekee. Viimeistään
silloin kun et enää pysy valveilla. Kun nukahdat,
he katkaisevat kaulasi. Sen vuoksi ihminen usein
herää äkisti kesken unen: se on tapahtunut. Kaulasi
on katkaistu ja pääsi vierii nyt alas kukkulanrinnettä.
Sen jälkeen unet eivät koskaan ole samanlaisia.
Olet siirtynyt niin sanotusti seuraavaan kuplaan.
Plup plup plup plup koneiden sirinä ja käärmemäinen
kalistelu peittivät kaiken alleen. Lopulta Bastet nosti
katseensa häneen, laski letkun kädestään ja kohotti
leukaansa. Sitten hän nosti olutlasin huulilleen, piti
sitä siinä hetken ja ikään kuin veti oluen nenällä
sisälleen. Sitten hän laski lasin takaisin ja otti taas
letkun sormiensa väliin, työnsi sen suuhunsa ja imi.
Plup plup ja Bastet otti letkun suustaan ja ojensi
sitä hänelle ja hän työnsi sen suuhunsa ja imi ja tunsi
kuinka harmaliini virtasi häneen, sai hänen otsalleen
kihoamaan pisaroita sekunneissa ja sai hänen koko
ruumiinsa nytkähtelemään kivuliaasti. Hänen oli
pakko nieleksiä, jotta hän ei olisi oksentanut, ja hänen
päänsä tuntui suurelta raskaalta ja mustaksi maalatulta
pallolta, joka halusi vain pudota. Ruoho oli heleänvih-
reätä ja muutti auringossa toistuvasti väriään ja hän
makasi sillä Leon vieressä, vilkaisi välillä Leoon ja
toivoi, että aika kuluisi näinä hetkinä huomattavasti
hitaammin kuin yleensä. Niin ei käynyt. Aika loikki
eteenpäin huippuunsa viritetyn jäniksen tavoin,
niin lujaa, että mikään ei pysynyt perässä. Seuraavassa
hetkessä oli jo seuraava ilta, ja hän tunsi päänsä lyijyn-
täyteiseksi ja katsoi Leoa, jonka otsien rypyt kimaltelivat
ja värähtelivät ja alkoivat aaltoilla taustalta kuuluvan
basson tahdissa. Leo katsoi häntä kasvoillaan melo-
draaman ilme, jossakin hämärässä ja valoviiruisessa
ladossa viljaa puivan maatyöläisen henkistynyt ilme.
Ilme, josta oli maalattu tuhansia tauluja, jotka nyt
koristivat kuolleita seiniä ja kuolleita asuntoja.
Kuolema on tosiasiallisesti suloinen, mutta tämä,
tämä kaikkea muuta. Tämä muistuttaa sitä kun
päästää viimeisen kusitipan mutta tietää, että kusta
on vielä ruumissa, että se ei suostu tulemaan ulos
johtuen ties mistä. Leo katsoi häntä kasvoillaan
maatyöläisen ilme, ja sitten kasvojen alaosa äkkiä
liikahti, kieli purskahti ulos ja sen ympärille levisi
ruusunpunaa, pisaroita jotka roikkuivat ilmassa
ja valuivat hitaasti lattialle ja työntyivät parketin
rakojen väleihin. Aika on mittaamaton, aika
kasvaa samantapaisesti kuin puu, joka paitsi siemen-
tää, myös versoo ja täyttää koko metsän niin, että
kaikki on joko elävää tai kuollutta. Hyvät hetket
ovat valkoisia ja pieniä ja ne lentävät oksistoissa,
mustat hetket ovat samanlaisia. Kuului pelkkää
huohotusta ja surahduksia, ja puiden saattoi
tuntea kasvavan joka hetki, ne täyttivät aina vain
suuremman tilan maailmasta ja niiden oksat työntyi-
vät aina vain pidemmälle, niin pitkälle että lopulta
tuli niiden lävistämäksi ja sätki nautinnollisesti
ja tunsi kuinka ne elivät oman ruumiin sisällä,
olivat elossa ja pimeässä ja hohtivat sinne omaa
valoaan. Hän imaisi keuhkonsa täyteen savua,
plup plup plup ja kuuli lintujen rääkyvän ja
suurimman niistä kuiskivan samalla nykien
pienesti ja sitten änkyttävän samalla kun Leon
huulet avautuivat ja sulkeutuivat. Taukoamaton
läähätys sai hänet tuntemaan janoa. Aika on mit-
tataamaton puu ja sen juurissa asuu kaiken an-
teeksiantaja.