Hän on insinöörinä Talvivaaran nikkelikaivoksilla. Hän ajattelee, että hänet on kursittu kokoon. Polttoöljyn löyhkä leijuu kaiken yläpuolella. Työ oli hirvittävän pitkäpiimäistä. Hän ahtoi huoneeseen tuolin ja pöydän ja istuu hämärässä, keskittyy pitämään maailman ulkopuolellaan. Se on pieni, pimeä, rähjäinen tila, täydellinen tarkoitukseensa. Hänestä tuntuu, että eristyneisyys päättyisi vasta sitten, kun hän olisi yhtä ulkopuolella olevien taistelujen kanssa. Kutsutaanko sitä pistettä historiaksi? Enää ei ollut olemassa maailmaa, jossa ukrainalainen ampuisi itsensä kesken sököpelin, enää ei ollut maailmaa, jossa ilmastointitunnelista ryömisi rottia

Kääpiö liu'uttaa sormiaan pitkin pullorivistöjä. Niistä nousee tomua ja kääpiö hyräilee jotakin hyvin hiljaisella äänellä. Kääpiö ottaa yhden pulloista käteensä, pitää sitä kaulasta ja kävelee ovea kohti. Silloin valo sammuu. Kääpiö törmää hyllyyn, kiroilee ja kaatuu lattialle pullonsa kanssa. Valo syttyy uudelleen. Ovella on nainen. Hän katsoo kääpiötä, joka istuu lattialla. Pullo on särkynyt ja punaviini kaatunut lattialle ja lattiaa peittävälle ritilälle. Etkö muista mitä sinulle on opetettu, nainen sanoo, ole aina varautunut siihen, että valot voivat sammua. Sähkökatkot ovat yleisiä. Ja vaikka ne eivät olisikaan. Jos lamppu ei sammu sähkökatkon vuoksi, joku sammuttaa sen

LUONTO
Suurin villisioista, vaaleakylkinen uros, nostaa ensimmäisenä lasin. Tämä olkoon onneksi ja oikeudeksi, se murisee, ja vierellä seisova nainen nostaa lasin miltei samassa rytmissä ja katsoo laajentunein silmin ympärilleen, laajentunein ja violeteiksi ympäriltä värjätyin silmin. He kaikki ovat kauhistuneita huudosta, joka tuntuu tulevan heidän sisältään, valtavasta mylväisystä, joka värisee jokaisen heistä sisällä ja panee harjaisen hännän tärisemään. Violettisilmäinen villisika istuu tuolille, hivelee rauhoittuen sen mustaa nahkaa ja valkoista samettia ja keskustelee mielessään itsensä kanssa. Jos meidän joukkoomme nyt tulisi kaikista suurin elävä filosofi, mitä me hänelle sanoisimme? Ojentaisimmeko hänellekin muhkuraisen tunnetun lasin täynnä vodkaa, vai kumartaisimmeko häntä? Ja olisiko hän villisika, vai mikä hän olisi, olisiko hänellä pistooli takkinsa taskussa, olisiko hänellä tsekkiläinen pistooli taskussa joka olisi terästä, joka osaisi puhua ja tunnistaa omistajansa äänen? Suurin villisioista kävelee hänen taakseen, asettaa raskaat kätensä hänen olkapäälleen ja hengittää raskaasti, niin kuin olisi äkkiä joutunut veden alle. Minä voin tehdä sinulle sellaisen liemen, että et unohda sitä koskaan, suuri uros sanoo ja sen häntä heilahtelee puolelta toiselle. Varjoista ilmestyy nuori uros, joka katselee arvioivasta suurinta urosta ja sitten vilkaisee muita. Eikö sinulle riittänyt viikonloppu, hän sanoo hiljaa, ja suuri uros kääntyy puhkuen häneen, jännittää lihaksiaan ja sitten rojahtaa vingahtaen lähimpään tuoliin. Eikö sinulle riittänyt se, että piileksit pensaissa ja myöhemmin sanoit asettaneesi itsesi maalitauluksi? Eikö sinulle riittänyt se, että luit viisi ensimmäistä sivua merkittävästä kirjasta ja sitten nukahdit ja heräsit kun rakas vaimosi iski sinua päähän samppanjapullolla, ja sitten heräsit todella kun rakas vaimosi makasi keskellä kylpyhuoneen lattiaa kääriytyneenä hyönteisverkkoon ja valui verta? Suurin villisioista hengittää raskaasti tuolissaan ja kaataa Wirkkalan muotoileman muhkuraisen ja kammottavan lasinsa täyteen vodkaa ja nyökkäilee. Nuori violetinsävyiseen pitkään puvuntakkiin pukeutunut villisika mutristelee huuliaan ja miettii, kuinka tästä kaikesta voisi selvitä mahdollisimman helposti, kuinka villisika voisi selvitä tällaisessa maailmassa jossa ei enää ole oikeutta, ainoastaan parhaimpia ratkaisuja kussakin tilanteessa. Maailmassa, jossa ei ole enää, ja sitten hän unohtaa mitä maailmassa piti olla. Oliko se tarpeeksi tehokas kivääri, tarpeeksi tehokas kutakin tarvetta varten, vai oliko arkkitehti, joka suunnitteli talosi ja nussi vaimoasi, vai oliko se suuri akvaario josta unelmoit aina nukahtaessasi, suuresta akvaariosta täynnä haita ja arkkitehdista joka heitetään tuohon akvaarioon, joka hetkessä muuttuu elämän taistelukentäksi, hurmeiseksi todisteeksi voimasta ja käsityskyvystä? Violettisilmäinen naisemme taas on siirtynyt kauemmas muista, hän on siirtynyt Kir Royaleihin ja yrittää huomaamattomasti hieroa reitensä oikeaa kohtaa. Hänkin miettii. Olisiko se ollut pitkä öljyn tahrima ranta, eikö siis öljyn pyhittämä, olisiko se ollut valtiatar, joka ryömii esiin hiekasta kuin valtava valkea kilpikonna ja aloittaa shownsa: niin, joka aamu minä pyöritän maailman esiin auringon varjosta, minä rakennan kaiken aina aamulla, sinutkin, sen jälkeen käyn tarpeillani ja valokuvaan kaiken todisteeksi, se on ennustus, ennustus siitä mitä päivän aikaan tulee tapahtumaan. Minä olen filtteri, jota sinä tarvitset jotta voisit selvitä kaikesta myrkystä. Tämän puolueen voima olen minä, ja minä olen se jota te tarvitsette, muista minut Brysselissä kun yrität epätoivoisesti saada orgasmin ennen kuin lapsesi tulee kotiin Eurooppa-koulusta. Vai pistätkö lapsesi katoliseen kouluun? Mieti. Vai oletko enää sellainen? Sinullahan on jo lapsi, eikö sen pitäisi riittää, jos nyt ajatellaan järkevästi? Katsohan, on tärkeää suunnata kaikki energia oikein. On hyvä tehdä rituaaleja, mutta muista niiden voima. Älä tee mitään väärässä paikassa, ja väärä paikka on se, joka tuntuu oikealta. Unohda tunne, tunne on se, mikä jaloissasi vallitsee kun sinulla on väärät sukkahousut. Muista epätoivo, epätoivo on se, mikä valaisee elämämme. Muista se, että oikeutus on oikeus, ja oikeus on valta valita, ja valinta on oikea kun sinä teet sen

LUONNOS
Sopraano on vaivautunut omasta kohteliaisuudestaan. Hän oli tiennyt salaliitosta, osallistunut murhaan, ja hän tunsi olevansa syyllinen kaikkien edessä. Kukaan ei sitä tiennyt. Kylmä ja alakuloinen oli hänen mielensä ja hän tunsi itsensä itsessään vastenmieliseksi. Aamulla hänen äänensä oli käheä, hän istui mietiskelyyn vaipuneena ja näkemättä mitään. Todellista rakkautta hän tunsi vain itseään kohtaan. Hän rakasti astuntaansa, ryhtiänsä, valkoisia käsiänsä ja vartaloansa, joka ajan mittaan muuttui täyteläisemmäksi. Kuitenkin hän tunsi pelkoa ja inhoa ja puki päällensä mustan takin, joka korosti hänen vaaleuttaan. Poissa oli kiinalaisten silkkien, hollantilaisten kaakelien ja intialaisten maljakkojen sekasotku. Tämä oli puhdasta surua, tietoisuutta omasta heikkoudesta ja aseen kasvattamista sitä vastaan. Aasialainen kirjavuus ei vallinnut hänen mielessään, siellä oli tuhkanharmaa tasanko ja väreilevä lumisade sen yllä

Mutta mikä meitä todella suojelee vampyyreilta, hän kysyy ja pian hänen äänensä korkeus tavoitteleekin jo kattoa. Ukonhattuko, vai krusifiksi, vai tiheä karvapeite? Ja tähän hän lopettaa, painaa päänsä tyynyyn,katsoo minua noilla silmillään ja puristaa sormillaan paitani hihaa. Sano nyt minulle se, sano ennen kuin nukahdan, ja sitten hän on jo unessa

Nainen makaa lattialla kädet suorina. Hänen ruumiinsa on niin, että se asettuu vasten parketin kalanruotokuviota. Hänen kyntensä on lakattu laventelinvärisiksi. Kääpiö katsoo ovelta, hiipii naisen ohi hiljaa ja on miltei pudottaa pöydällä olevan lasin mutta onnistuu nappaamaan sen sormiinsa. Nainen liikahtaa, kääpiö jähmettyy paikoilleen ja sulkee silmänsä tiukasti. Hetken kuluttua hän avaa taas silmänsä ja asettaa lasin varovasti pöydälle. Sitten hän hyökkää naisen päälle, nainen pyristelee ja kääpiö painaa polvellaan hänen niskaansa lattiaa vasten ja koettaa saada hänen käsiään selän taakse. Nainen onnistuu raapaisemaan kynnellään kääpiön poskea. Kun kääpiö näkee ensimmäisten veripisaroidensa putoavan parketille hän huutaa, hypähtää pois naisen luota ja nappaa käteensä suuressa maljakossa olleen sateenvarjon. Nainen katsoo häntä, kääpiö perääntyy ovelle. Se on väärä, nainen sanoo. Sen sisällä ei ole mitään. Pelkkä sateenvarjo. Mitään muuta sillä ei ole kuin lepakonsiivet, onnettomat kynnet ja halu pysyä poissa vaikeuksista