LUONNOS
Sopraano on vaivautunut omasta kohteliaisuudestaan. Hän oli tiennyt salaliitosta, osallistunut murhaan, ja hän tunsi olevansa syyllinen kaikkien edessä. Kukaan ei sitä tiennyt. Kylmä ja alakuloinen oli hänen mielensä ja hän tunsi itsensä itsessään vastenmieliseksi. Aamulla hänen äänensä oli käheä, hän istui mietiskelyyn vaipuneena ja näkemättä mitään. Todellista rakkautta hän tunsi vain itseään kohtaan. Hän rakasti astuntaansa, ryhtiänsä, valkoisia käsiänsä ja vartaloansa, joka ajan mittaan muuttui täyteläisemmäksi. Kuitenkin hän tunsi pelkoa ja inhoa ja puki päällensä mustan takin, joka korosti hänen vaaleuttaan. Poissa oli kiinalaisten silkkien, hollantilaisten kaakelien ja intialaisten maljakkojen sekasotku. Tämä oli puhdasta surua, tietoisuutta omasta heikkoudesta ja aseen kasvattamista sitä vastaan. Aasialainen kirjavuus ei vallinnut hänen mielessään, siellä oli tuhkanharmaa tasanko ja väreilevä lumisade sen yllä