Huulet tempoilevat huulilla

Jos nämä sanat näkevät silmäsi
tai kulkevat huuliesi ohi
niin suo anteeksi; sinun silmiesi
varjossa lepäsin eräänä iltana

Hänen silmissään jumala poltettiin

Oletko kylpenyt hajusteissa, kuivannut itsesi valossa

Hän huijaa, sitten ryövää ja lopulta antaa liueta pehmeään veteen

Suurinta mitä toisesta voi sanoa: hän on varas

Kaikilla on velvollisuutensa, ennen kaikkea minulla

Koko maailma näyttäytyi minulle vieraana, sekä elämä että kuolema tuntuivat yhtä lailla sietämättömiltä

Jumalatar hän kyllä on, jumalatar joka pukeutuu ihmisintohimoon

Kukaan ihmisolento ei kestä hänen kaikenaikaista, kaikkialle tunkeutuvaa säteilyään

Hyvänen aika, hänen on täytynyt työskennellä koko yö
Todellakin, hän on paiskonut kortteja

Hänen asunsa toivat mieleen jonkin eksoottisen matelijan kimmeltävän suomupeitteen

Hänen pitkä ja terävä nenänsä saattoi täysin ilman sormien apua työntyä pikkuruisimpaankin nuuskarasiaan

Nuoren tytön sydän ei ole puhdas eikä yksinkertainen, ei rakastetulle, ei muinaiselle ystävälle

Hänen rintansa tuntuu viileältä kuin lumi

Hän jonka rinnoilla lepäävät kaikki muistot maasta

Ainahan hän on pitänyt punaisesta

Toivoisin olevani huntu hänen yllään

On sanottu, että päivä tuossa kaupungissa vastaa 250 savukkeen polttamista

Vain askel tästä maailmasta ja askel seuraavasta

Jumalaan nähden hän ei ole mitään, mutta ihmiseen nähden

Kun näet hänet näet minut, ja kun näet minut näet hänet

Kuolema jota jokainen elävä sielu himoitsee

Hän puhuu eivätkä hänen silmänsä kostu

Tulinko liian aikaisin vai luotiinko minut liian myöhään

Seisoin elävien ja jo kuolleiden välissä
kädessäni skalpelli

Kaikki on sinussa norsunluuta, jäsenesi liittyvät niin toisiinsa

Valkoinen tuli mustalla taivaalla

Palaa ja kuolee hänen portailleen joka aamu

On vaikea tietää mitä sytyttää palamaan

Neidot seisoivat kuin männyt, suorina ja korkeina

Sinut on nostettu hevosen selkään, ja kysyt hevoselta sitä ja tätä

Kaksi metriä kertaa puolitoista

Asetan henkeni alttiiksi yhden suorakulmion tähden

Niin kauan kuin yksikin hiuksesi on olemassa

Vaikka löytäisikin yhden korvan

Olen saanut sinut kiinni, älä tee niin kuin teit viimeksi

En nähnyt pimeyttä kirkkaampaa valoa

Noppa poimitaan heitettäväksi

Hän on kahden maailman välissä, maanpaossa

Rakastettu on vihainen
ja puutarha on autio
ja kiihkon aika liian kaukana

Kissat ovat mustia ja epäileviä

Hänen äänensä johtaa umpikujaan, kuolemaan, hänen laulunsa

Olemassaolon sointi joka kiertää hänen sormissaan
hyvästien sointi joka hänen huulillaan pysyy

Hän on tyttö joka ei tunne häpeää
jos hän pelkää tulta
hän kaatuu tuleen

Hänellä on yllään kaksi bazinkankaista kaapua
ja hän kulkee elävänä maailmassa

Kuin pieni kuoriainen pehmeässä villassa

Tämä typerä maanpäällinen

Suurten syvyyksien väri

Taivaan ja maan ympärileikkaama

Jumalat käyttävät hansikkaita

Armahda minua

Hän kampasi hiuksiaan pienellä luukammalla,
jonka hampaista yksi oli katkennut. Osa hiuksista
jäi kampaan, mustia, kiharaisia karvoja, jotka tuok-
suivat vain hiukan toiselta kuin hänen häpykarvansa,
jotka nekin olivat hyvin mustia ja kiharaisia. Hän
kampasi niin kauan, että mitään vastusta ei enää
tuntunut. Kaikki oli sileätä ja läpikäytyä, jäljellä
oli enää pieni kellertävä kampa hänen kädessään,
ja kammasta puuttui yksi hammas. Hän katseli
hiuksiaan, jotka keltaista vasten näyttivät tavallis-
takin mustemmilta, ja hän ajatteli kuolemaa, sumua
ja ruusupensaita. Se ei ollut totta, hän ajatteli papuja,
jotka oli ladottu purkkiin ja peitetty jollakin, joka
epäilemättä oli tomaattikastiketta, ja hän kuunteli
puiden ääntä avoimesta ikkunasta. Se kylläkin peittyi
kaikenlaisiin ääniin, puheeseen, autojen ääneen, lasten
itkuun, mutta hän kuvitteli kuulevansa puiden äänen
ja hymyili. Mikä on lähellä ja mikä on hyvin kaukana.
Kun johonkin asiaan lisää vain sanan "kaukainen",
siitä tulee heti mystinen ja haluttava. Hän kirjoitti
sanan paperille, katsoi sitä hetken silmät tummina.
Hän kirjoitti toisen sanan, sitten kolmannen, kallisti
päätään ja veti nopeasti niiden jälkeen pilkun. Sitten hän
hieroi oikeaa silmäänsä ja huokasi syvään. Koulu-
tytöt preussinsinisissä puvuissaan ja kiiltävissä mustissa
kengissään. He hengittävät hajuvettä ja menevät ja
tulevat. Viattomuuden katsominen, viattomuuden tun-
teminen. Hän ajatteli mustaa hansikasta, jonka selkämyk-
sessä oli keltaisella tikkauksella lehvä-aiheita. Tämä
idioottimainen kuolema, hän ajatteli. Ei hän ajattellut
lainkaan kuolemaa vaan hansikasta, jonka yksi tuollainen
koulutyttö hitaasti veti käteensä. Hän varoi katsomasta
peilistä itseään. Sen sijaan hän katsoi olkapäätään, sen
vaaleutta ja pyöreyttä ja silitti sitä sormillaan. Hän veti
olkaimen toisen käsivartensa yli ja tarkasteli kolmea piki-
mustaa merkkiä käsivarressaan. Vasta sitten hän nosti
katseensa silmiinsä ja nosti leukaansa. Hänen poskillaan
oli hento puna ja hän katseli kulmakarvojensa aaltoilua.
Ne olivat kaksi kaoottista merkkiä. Hän vei vasemman
käden etusormen otsalleen, antoi sen liukua alaspäin,
hypähtää nenänpäästä huulille. Hän raotti huuliaan
hiukan ja maistoi sormenpäänsä suolaisuuden. Koulu-
tytöt preussinsinisissä puvuissaan ja kiillotetuissa kengis-
sään. Hän katseli noiden viatonten juoksua alas portaita,
kuunteli heidän nauruaan ja katseli heidän kasvojaan,
vakavia kasvoja ja hymyileviä kasvoja, tummia silmiä ja
loistavia silmiä. Hän tarkasteli punaiseksi värjättyä koris-
tekuviota ikkunassa, katseli sitä ja rauhoittui katseltuaan
sitä tarpeeksi. Eturintama, hän ajatteli ja tunsi ikään
kuin muurahaisten kävelevän rinnoillaan. Ne
etenivät hänen kaulaansa kohti ja hän alkoi
hymyillä ja sitten nauraa. Muurahaiset katosivat,
ne jättivät jälkeensä vain pienten aseiden tuoksun,
ruudinsavun, joka tuskin aavistettavana jäi leijumaan
ilmaan. Hän näki mustan nopean linnun lentävän
ikkunan poikki. Hän katsoi itseään peilistä,
punertavia poskiaan ja silmiään, jotka näyttivät
hyvin kosteilta ja syviltä. Maa on posliinia, hän
ajatteli, halkeamia täynnä, ja sen lävitse kuuluu
kumu, lähestyvien joukkojen ääni. Hän kuuli
piiskaniskujen äänen ja tunsi karvojensa nousevan
pystyyn. Hän kuuli piiskaniskujen äänen ja peitti
hetkeksi korvansa, sulki silmänsä ja hengitti syvään.
Hän koetti nytkyttää nahkasta punotun karkean
köyden sitomat kätensä irti, mutta nahka tuntui
painuvan vain syvemmälle hänen ranteisiinsa kos-
tuessaan. Hän kuvitteli kuulevansa askelet, herkisti
kuuloaan, mutta ei kuullut enää mitään. Hänen suus-
saan maistui tuhka ja se sai hänet yskimään ja kouris-
telemaan. Tämä oli maailma, joka oli ennen kaikkea
valkoinen tai valoa hehkuva. Hän katseli tuota valko-
hiuksista naista, katseli ja sitten käänsi katseensa
pois. Öljyn, kullan ja teräksen kyyneleet. Vastaukset
ovat aina surullisia, hän sanoi. Mies katsoi häntä,
kiersi kultaisen korkin mustekynän päähän, heilautti
päätään ja sanoi: vastaukset ovat usein surullisia.
Minä sanoin sen, hän sanoi miehelle. Kenties, mies
sanoi, mutta minä sanon sen koko maailmalle. Kukaan
ei tunne sinua, kukaan ei tiedä mitä sanot. Vai kuvit-
teletko, että ulkona he näkevät sen liikkeistäsi. Kuvit-
teletko, että he katselevat lantiotasi ja takapuoltasi
ja miettivät noita sanoja? Mies kiersi mustekynän
kultaisen korkin auki, osoitti kynällä häntä ja sanoi:
sinä olet meille ja me olemme sinulle. Sinä teet niin
kuin itse näet parhaaksi. Rakastan melun melua,
hän sanoi ja hämmensi kaakaotaan. Tyttö katsoi
häntä tummat silmät suurina. Melun melua, tyttö
sanoi ja hän nyökkäsi. Epäilemättä hänet oli vangittu,
mutta niin oli vangittu jokainen muukin. Häkit
vain olivat aina hiukan erilaisia. Hänen häkkinsä oli
varsin kaunis. Jumala näkee jokaisen häkin kauniina,
hän ajatteli. Jumala näkee piiskanäänen kauneuden,
Hän näkee sitomisen kauneuden. Hän on armollinen,
hän sanoi. Tyttö katsoi häntä ja jatkoi lehtensä luke-
mista. Hän katsoi näkikö kukaan, kaivoi käsilaukus-
taan pienen rommipullon ja kaatoi kaakaonsa täyteen.
He hengittävät hajuvettä ja kulkevat huoneesta
toiseen. Välillä he kuolevat. Sitten he uudelleen-
syntyvät ja mieltyvät johonkin toiseen hajuveteen.
Ilma heidän ympärillään on niin sakeana hajuvedestä,
että valo taittuu toisella tavalla. Sen vuoksi he ovatkin
usein näkymättömiä. Sen vuoksi he muodostavat
oman maailmansa, johon tämän maailman fysiikka
ei päde. Heillä on yleensä mustat hiukset. Hiilen-
mustat, ja yleensä he pukeutuvat joko punaisen tai
mustan sävyihin. Heidän rintansa ovat täsmälleen
puolipallon muotoiset ja kiinteät, ja heidän nänninsä
ovat kaunismuotoiset ja kauniinväriset. Heidän sil-
mänsä hehkuvat jokaisena sekuntina ja jokaisena se-
kunnin tuhannesosanakin. Sen pienemmistä ajoista
ei tarvitse välittää, mutta silloinkin heidän silmänsä
hehkuvat. Ne hehkuvat aina samoin kuin heidän
ihonsakin. Heidän ei tarvitsisi ehostaa itseään, mutta
he ehostavat koska he pitävät siitä. Heidän äänensä
on sointuisa olipa se sitten matala tai korkea. Virhe-
taajuuksia ei ole kuultavissa. He ääntävät sanansa
täydellisen kauniisti ja sulavasti. Heidän liikkeensä
ovat rauhallisia, mutta hyvin päättäväisiä. He
ymmärtävät, mitä on liikkeen runous. Heidän
huulensa, sekä ylhäällä että alhaalla, ovat aina
sopivan kosteat ja paisuneet. Heidän hiuksensa
loistavat auringossa ja usein spektrisiipiset suden-
korennot seuraavat heitä minne he sitten mene-
vätkin. Hän veti mustat hiukset hampaiden välistä
ja ojensi ne ja sitten hän ei voinut enää pidätellä
nauruaan.

Mustat hiuspinnit, eivät missään tapauksessa ne, eikä luinen kampa
josta puuttuu yksi hammas, eikä pieni käsipeili, ei

Mustat hiuspinnit, pieni käsipeili, pieni kampa josta puuttuu yksi hammas

Pyhä Veronika, marttyyri, söi ainoastaan hämähäkkejä

Pienellä luukammalla kampaat hiuksesi

Portaat ovat pääsi, laske se jalkojesi eteen

Puut ovat kosteita, niistä nousevat linnut

Voit hyvin kuvitella, tai ainakin sinun pitäisi voida

Luovuta yksi tunti elämästäsi, täsmälleen yksi tunti

Älä puhu minulle niin kuin kykenisin mihin tahansa

Kokit ovat taitavia käsittelemään petosta

Suolauksen jalo taito

Lapset rakastavat rakentaa tomusta linnoja. He eivät osaa ajatella, ja siksi heistä onkin niin nautinnollista koskea siihen, mitä kaikista ajatuksista lopulta tulee

Tuo puutarhassa laulava lintu, ja piiskaniskut

Ainahan minä olen köyteni päässä

Tyylistä irti päästäminen merkitsee uudelleensyntymättömyyttä

Jumalaiset keittiöorgiat

Kuinka kauan verta pitää keittää

Jotkut ihmiset sanovat aina vain sen mitä heidän korviinsa kuiskitaan

Olen alati juhlapöydän ääressä

Erehdyksiä en suostu hyväksymään, en ennen kuin näen erehtyneen muuttuvan totuudelliseksi ja vilpittömäksi

On ihmisiä, jotka eivät jonkin elimellisen tai sielullisen syyn vuoksi kykene puhumaan lapsille sanaakaan totta

En aio olla täällä minuuttiakaan kauempaa kuin on tarpeen

Tämän vuoksi voin rakastaa pankkineitejä: he eivät jauha idioottimaisuuksia eivätkä kiellä Jumalaa ja Saatanaa

Tämä riittää: sideharso, skalpelli, puhdas alkoholi, vetyperoksidi, puhdas vesi

Puolipisteet ovat järjellisiä

Kysymysmerkit ovat idioottimaisia

Kielen löysyys, hengettömyys

Hänen kuumaverisyytensä jäädyttää minut

Peittyköön tuo maahan raavittu laikku, kasvakoot puunversot ja ruoho siihen niin, että muistoni häviää ihmisten mielistä

Koskaan en nähnyt hänen virkkovan sanaakaan kenellekään, kumartaessani hänelle hän loi minuun silmäyksen joka häivytti ajatukset minkäänlaisesta keskustelusta

Tämä epäsointuisten ulottuvuuksien kauhu

Tämä on niin yksinkertaista ja järjellistä, että voisin sanoa tämän Pyhälle Neitsyellekin

Mutta kun halusin hänen tekevän erään tietyn asian, siihen hänen sormensa eivät taipuneet

Viidellä sormellaan hän tekee mitä tahansa

Mooseskin sanoo: kunnioita isääsi ja äitiäsi ja aterioi usein heidän kanssaan

Miksi et koskaan käy aterioimassa vanhempiesi luona, nuori neito

Ja pienet kynttilät, hyvä Jumala, pienet kynttilät

Kaksikymmentä kertaa päivässä janoat ylitse kaiken joitakin asioita ja seuraavassa hetkessä, saamatta mitään, tunnet vastenmielisyyttä noita asioita kohtaan

Ehkä minun täytyy syödä oma sieluni

Tarkoittaako hän vain yksinkertaisesti sitä, että en käsitä kuinka hän käyttää pisteitä, puolipisteitä ja pilkkuja, tai kysymysmerkkejä

Hän sanoo, että minun täytyy oppia lukemaan häntä

Mutta muutoin en tunne päätäni, en almanakkojen ja peilien ulkopuolella

Ja sitten pieni peili, joka oli särjetty tuhansiksi paloiksi ja joka epäilemättä merkitsi sitä, että vuoteni ei ole onnekas, eihän mitään epäonnekaampaa kuin särkynyt peili ole olemassa

Viehättävä pieni uudenvuodenlahja, joka vuosi viehättävämpi

Ainoat asiat joista enää välitän ovat vanhanaikaisia ja pysyviä, merkityksellisiä kuten almanakka, jonka hän antoi minulle uutenavuotena

Läheisessä kylässä asuu veitsenteroittaja, joka puhuu lakkaamatta ja saa kummatkin teistä kuolemaan nauruun

Ja sitten voit tulla sänkyyni, en viritä hiirenloukkua

Pysyisitkö silloin koroillasi

Mielesi, ei puhuta siitä, ainahan sinä käytät sitä hyvin

Kirjoittaa niin kauan että löytää jotakin vastaavaa
vrt. asymptootti

Lukeminen hitaasti, loppua peläten

Entä sitten, kun yksinkertaisuus kaikesta näkemästäni katoaa

Luonnollisuuden injektointi

Epäilemättä kuuroudenpuuskat ylläpitävät rakkauselämää

Usein kuuroudenpuuska on sangen viehättävä ilmiö

Pelastus mihin tahansa: nukkuminen omissa lakanoissa

Tunnetaanhan hyvin olentoja, jotka nukkuvat tuhkassa; ja vain tuhkassa, eivät suostu hyväksymään muita makuusijoja

Tuhka on hedelmällistä

Rakasta minua yhtä paljon kuin kärsin

Kohtalonsa näkeminen liian hyvin

Jos voisin sanoa sen mitä haluat kuulla, sanoisin sen hyvin selkeästi

Keittiö on paikka, jossa mikä hyvänsä voi olla eksoottista

Siinä määrin kuin imettäminen eroaa lypsämisestä

Itsensä imartelu

Sängystä nouseminen vastaa höyrystymistä

Yöperhoset ja valinnat

Tuntui kuin satimen luukku olisi sulkeutunut hänen
perässään. Mutta hän ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen,
raapiakseen luukkua. Hänen näkökulmastaan vesi
heijasti sinertävää taivasta. Hän ratsasti koko aamu-
päivän kevyesti aaltoilevassa, lähes tasaisessa, har-
maanvihreässä maastossa harmaan taivaan alla. Seudulla
oli paljon peltoja ja niittyjä, välistä myös pikku metsi-
köitä. Toisaalta tämä olisi voinut olla faaraomainen
hauta: kaikkialla ympärillä oli kultaa ja hopeaa,
kuluneita silkkiverhoja, vihreäksi homehtuneita
seinäkankaita. Korun kiinnitys oli muuttunut
aikojen kuluessa konemaiseksi, opitun refleksin
tavoin. Hän kantoi kaulassaan siveetöntä pompei-
jilaista tanssityttöä kuin mitäkin sinettiä tai pyhäin-
jäännöstä. Ja halkeavien pullistumien takaa pal-
jastui aina lopulta kostea, hämärä hauta, jossa hän
mätäni kuin mikäkin raato. He ajoivat kuplalla
tasaisen harmaanvihreiden kukkuloiden yli harmaas-
sa valossa. Kalmankarvainen valo saatteli heitä,
kulki heidän kanssaan yhteistä reittiä halki kukkais-
maisemien. Leon ulkonevat kasvonosat peittyivät
hitaasti kuin tumman nokipölyyn niin, että oli
enää mahdotonta ottaa selvää niiden muodosta.
Karhuntaljat, mustat italialaiset nahkasohvat
ja valumuoviset tuolit puhuivat omalla, melko
surumielisellä tavallaan. Ne oli tuotu tänne,
järjestetty tietyllä tavalla. Hän ajatteli sientä,
joka kastetaan viinissä ja josta sitten puristetaan
Vapahtajan huulille. Valumuoviset tuolit, nahka-
sohvat ja karhuntaljat oli järjestetty tietyllä, mer-
kitsevällä tavalla. Valo ne ylittäessään taittui
ja muutti hieman väriään. Hän oli tuore samaan
tapaan kuin hapatettu kerma, jota hän lusikoi
pelmenien päälle. Hänen yläpuolellaan roikkuivat
tuolit ja pöydät, hän oli niiden alapuolella hyvin
samassa asemassa kuin eläimet. Tämä oli hänen
rikoksensa, tämä oli samalla tavoin hänen tuomionsa
ja vapautuksensa tässä kaupungissa, jonka nimen
sanominen ei koskaan onnistunut. Kun yritti sanoa
sitä, suusta tuli vain höyryä. Joku sanoisi, että
savua tai sumua. Mutta ne olivat pieniä kiteitä.
Toisin sanoen hänen pulmanaan ei ollut enää
valinta kuoleman ja vapauden välillä vaan kuoleman
ja polttopuiden, tai oikeastaan, kuten hän leikillisesti
sanoi, luodista tai räjähdyksestä kuolemisen tai
keuhkotulehdukseen menehtymisen välillä. Hänen
ympärillään oli silmänkantamattomiin ohdakkeita,
joiden lehdet ja varret olivat väriltään tumman vihreitä.
Niin vihreitä, että ne eivät oikeastaan enää näyttäneet
vihreiltä vaan mustilta. Ja ohdakkeiden alla häntä jah-
tasivat tuhannet ja miljoonat väsymättömät jalat.
Viisaimmin hän olisi tehnyt laskeutuessaan maahan
ja ristiessään kätensä rintansa päälle. Se olisi ollut
kunniakasta, pyhän naisen tapa kuolla. Mutta hänen
mielessään olivat vain valutuolit, jotka eivät olleet
edes erityisen kaunista työtä: ne olivat vain kelpo
esimerkki täydellisestä typeryydestä. Tuntui kuin
satimen luukku olisi sulkeutunut hänen perässään
ja jättänyt hänet sinne, pimeyteen valkean turkkinsa
kanssa. Hän katseli nurkkaan, hämärään, jossa
lapsi ryömi ja pian konttasi, toisteli sanojaan ja
hymyili itsekseen: hyvää päivää, lapsi sanoi, hyvää
päivää. Hän nyökkäsi. Lapsi sanoi: hyvää yötä ja
nousi pienille jaloilleen ja jätti hänet. Oli aamu.
Mies istui viiksekkäänä pöytänsä ääressä. Hän
tarkasteli ihmisiä, jotka kulkivat alhaalla, hän
näki hautajaissaaton, joka ylitti puiston. Hänen
edessään lautasella oli voissa paistettuja perunoita
ja niihin sotkettuja kananmunia. Viereisestä huoneesta
kuului huuliharpun melankolinen soitto. Se sai
hänen otsansa hikoamaan ja sydämen lyönnit
tuntumaan korvissa asti. Tämä oli apokalypsin
kaupunki, apokalypsin maailma pilvien alla. Sitten
soitto lakkasi. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi
noin 15-vuotias poika, jonka hiukset olivat
pitkät ja jolla oli yllään musta, hihansuista
repaleinen t-paita. Hän katsoi poikaan, nyökkäsi
ja poika palasi huoneeseensa. Pian soitto jatkui,
nyt sen sävy oli toinen. Tämä oli hänen kuolemansa
kaupunki, hänen elämänsä kaupunki ja vankina
olemisen kaupunki. Hänet oli otettu vangiksi heti
hänen synnyttyään: heti kohdusta ulostulemisensa
jälkeen hansikkaiset naiset ottivat hänet vangiksi
eivätkä päästäneet pois kymmeniin vuosiin. Sitten:
lopulta he päästivät, sanoivat: mene, ja taputtivat
olkapäälle. Eivät he olisi voineet sanoa muuta, ne
olivat kaikki heidän osaamansa sanat. Hän sai
elantonsa työskentelemällä hehkulamppuja val-
mistavassa tehtaassa. Noihin hehkulamppuihin
hän suhtautui lempeästi ja rakastavasti, usein kuiski
niille hyväksyviä ja rakastavia sanoja ja toivoi, että
ne päätyisivät ihmisten luokse, että ne valaisisivat
ja paukahtaisivat kauniisti silloin kun oli niiden
aika lähteä tästä maailmasta. Kun valon oli aika
poistua. Sitten hän tapasi naisen, ja sitten syntyi
hänen poikansa. Siitä oli kauan, sekunteja, niin
kauan. Sitten hänen kätensä alkoivat oireilla,
iho hilseili niistä pois ja niihin aukesi suuria,
märkiviä haavoja. Hänen oli jätettävä tehdas ja
hehkulamput. Hänen vaimonsa kuoli, hän kuljetti
neilikoita vaimonsa haudalle ja istui pitkiä aikoja
hänen hautansa vieressä. Toisinaan niin kauan, että
oli jo aamu. Sitten hän lähti, korjasi neilikoiden
asentoa ja puristi huuliaan yhteen. Taivas oli
vaaleanpunertava, kaunis, hänen vaimonsa ruumis
makasi mullan alla ja hänen henkensä leikki valoa
taittavissa pisaroissa. Hän korjasi neilikoiden asentoa,
laittoi ne ristiin toistensa päälle niin, että ne muodos-
tivat ruksin. Se oli hänen toistuva tekonsa, vaikka
välillä neilikoiden välillä olikin kuukausia. Toisinaan
vuosia. Mutta hän ei unohtanut asioita, antoi vain
niiden pehmetä rauhassa. Lapsi sanoi: hyvää yötä
ja lähti kävelemään aurinkoiseen puutarhaan. Hän
käveli lapsen perässä talikko olalla, vartioi häntä.
Lapsi sanoi: hyvää yötä, ja katsoi häntä suurin
siniharmain silmin. Ne olivat vaimon silmät, turkisten
reunustamat ja valon reunustamat silmät, joiden
ripset olivat hiilenmustat. Hän rakasti tuota olentoa
koko sydämestään ja sielustaan ja hän kuunteli
soittoa, joka kuului aivan selvästi, jokaista aaltoaan
myöten, ja hän tunsi olevansa oikeassa maailmassa.
He menivät viemään yhdessä neilikoita, hänen
poikansa poimi polun vierestä pienen sinikukkaisen
kukan, jota jotkut sanovat kissankäpäläksi, hänen
poikansa poimi kaksi sellaista ja asetteli ne hänen
jälkeensä samalla tavoin ruksiin. Se oli hetki, joka
pysyi hänen mielessään ja muuttui pyhyyttä hehkuvaksi
kuvaksi, johon hänellä ei ollut sen enempää osaa eikä
arpaa kuin hänen pojallaankaan. Se vain annettiin
hänelle samaan tapaan kuin voidaan antaa kaunis
kipsireliefi, ja hän otti sen vastaan, tyytyväisenä
ja iloisena ja painoi kätensä sitä vasten ja sanoi:
sinäkin painat kätesi sitä vasten, yhdessä me
painamme kätemme sitä vasten ja nojaamme
toinen toisiimme.

Viinakaupassa nostaessani lekan käteeni: uhriajatukset visertävät.

Kassaneidin vaalea hiuskiehkura: uhriajatukset kertovat itsensä.

Kaupassa, ostaessani pyöreän leivän: uhriajatus.

Uhriajatukset ovat surullisia eläimiä, jotka laitetaan järjestykseen.

Yleensä mietin uhria.

Pääni on uhriajatusten täyttämä.

Emme ole vielä nähneet lastemme unia.

Ei ole väliä vaikka sataa
onnettomuuden ylle,
muistojen ylle, kivun
ja ilon ylle, ja onnen ylle.
Emme koskaan selviä.