Tuntui kuin satimen luukku olisi sulkeutunut hänen
perässään. Mutta hän ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen,
raapiakseen luukkua. Hänen näkökulmastaan vesi
heijasti sinertävää taivasta. Hän ratsasti koko aamu-
päivän kevyesti aaltoilevassa, lähes tasaisessa, har-
maanvihreässä maastossa harmaan taivaan alla. Seudulla
oli paljon peltoja ja niittyjä, välistä myös pikku metsi-
köitä. Toisaalta tämä olisi voinut olla faaraomainen
hauta: kaikkialla ympärillä oli kultaa ja hopeaa,
kuluneita silkkiverhoja, vihreäksi homehtuneita
seinäkankaita. Korun kiinnitys oli muuttunut
aikojen kuluessa konemaiseksi, opitun refleksin
tavoin. Hän kantoi kaulassaan siveetöntä pompei-
jilaista tanssityttöä kuin mitäkin sinettiä tai pyhäin-
jäännöstä. Ja halkeavien pullistumien takaa pal-
jastui aina lopulta kostea, hämärä hauta, jossa hän
mätäni kuin mikäkin raato. He ajoivat kuplalla
tasaisen harmaanvihreiden kukkuloiden yli harmaas-
sa valossa. Kalmankarvainen valo saatteli heitä,
kulki heidän kanssaan yhteistä reittiä halki kukkais-
maisemien. Leon ulkonevat kasvonosat peittyivät
hitaasti kuin tumman nokipölyyn niin, että oli
enää mahdotonta ottaa selvää niiden muodosta.
Karhuntaljat, mustat italialaiset nahkasohvat
ja valumuoviset tuolit puhuivat omalla, melko
surumielisellä tavallaan. Ne oli tuotu tänne,
järjestetty tietyllä tavalla. Hän ajatteli sientä,
joka kastetaan viinissä ja josta sitten puristetaan
Vapahtajan huulille. Valumuoviset tuolit, nahka-
sohvat ja karhuntaljat oli järjestetty tietyllä, mer-
kitsevällä tavalla. Valo ne ylittäessään taittui
ja muutti hieman väriään. Hän oli tuore samaan
tapaan kuin hapatettu kerma, jota hän lusikoi
pelmenien päälle. Hänen yläpuolellaan roikkuivat
tuolit ja pöydät, hän oli niiden alapuolella hyvin
samassa asemassa kuin eläimet. Tämä oli hänen
rikoksensa, tämä oli samalla tavoin hänen tuomionsa
ja vapautuksensa tässä kaupungissa, jonka nimen
sanominen ei koskaan onnistunut. Kun yritti sanoa
sitä, suusta tuli vain höyryä. Joku sanoisi, että
savua tai sumua. Mutta ne olivat pieniä kiteitä.
Toisin sanoen hänen pulmanaan ei ollut enää
valinta kuoleman ja vapauden välillä vaan kuoleman
ja polttopuiden, tai oikeastaan, kuten hän leikillisesti
sanoi, luodista tai räjähdyksestä kuolemisen tai
keuhkotulehdukseen menehtymisen välillä. Hänen
ympärillään oli silmänkantamattomiin ohdakkeita,
joiden lehdet ja varret olivat väriltään tumman vihreitä.
Niin vihreitä, että ne eivät oikeastaan enää näyttäneet
vihreiltä vaan mustilta. Ja ohdakkeiden alla häntä jah-
tasivat tuhannet ja miljoonat väsymättömät jalat.
Viisaimmin hän olisi tehnyt laskeutuessaan maahan
ja ristiessään kätensä rintansa päälle. Se olisi ollut
kunniakasta, pyhän naisen tapa kuolla. Mutta hänen
mielessään olivat vain valutuolit, jotka eivät olleet
edes erityisen kaunista työtä: ne olivat vain kelpo
esimerkki täydellisestä typeryydestä. Tuntui kuin
satimen luukku olisi sulkeutunut hänen perässään
ja jättänyt hänet sinne, pimeyteen valkean turkkinsa
kanssa. Hän katseli nurkkaan, hämärään, jossa
lapsi ryömi ja pian konttasi, toisteli sanojaan ja
hymyili itsekseen: hyvää päivää, lapsi sanoi, hyvää
päivää. Hän nyökkäsi. Lapsi sanoi: hyvää yötä ja
nousi pienille jaloilleen ja jätti hänet. Oli aamu.
Mies istui viiksekkäänä pöytänsä ääressä. Hän
tarkasteli ihmisiä, jotka kulkivat alhaalla, hän
näki hautajaissaaton, joka ylitti puiston. Hänen
edessään lautasella oli voissa paistettuja perunoita
ja niihin sotkettuja kananmunia. Viereisestä huoneesta
kuului huuliharpun melankolinen soitto. Se sai
hänen otsansa hikoamaan ja sydämen lyönnit
tuntumaan korvissa asti. Tämä oli apokalypsin
kaupunki, apokalypsin maailma pilvien alla. Sitten
soitto lakkasi. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi
noin 15-vuotias poika, jonka hiukset olivat
pitkät ja jolla oli yllään musta, hihansuista
repaleinen t-paita. Hän katsoi poikaan, nyökkäsi
ja poika palasi huoneeseensa. Pian soitto jatkui,
nyt sen sävy oli toinen. Tämä oli hänen kuolemansa
kaupunki, hänen elämänsä kaupunki ja vankina
olemisen kaupunki. Hänet oli otettu vangiksi heti
hänen synnyttyään: heti kohdusta ulostulemisensa
jälkeen hansikkaiset naiset ottivat hänet vangiksi
eivätkä päästäneet pois kymmeniin vuosiin. Sitten:
lopulta he päästivät, sanoivat: mene, ja taputtivat
olkapäälle. Eivät he olisi voineet sanoa muuta, ne
olivat kaikki heidän osaamansa sanat. Hän sai
elantonsa työskentelemällä hehkulamppuja val-
mistavassa tehtaassa. Noihin hehkulamppuihin
hän suhtautui lempeästi ja rakastavasti, usein kuiski
niille hyväksyviä ja rakastavia sanoja ja toivoi, että
ne päätyisivät ihmisten luokse, että ne valaisisivat
ja paukahtaisivat kauniisti silloin kun oli niiden
aika lähteä tästä maailmasta. Kun valon oli aika
poistua. Sitten hän tapasi naisen, ja sitten syntyi
hänen poikansa. Siitä oli kauan, sekunteja, niin
kauan. Sitten hänen kätensä alkoivat oireilla,
iho hilseili niistä pois ja niihin aukesi suuria,
märkiviä haavoja. Hänen oli jätettävä tehdas ja
hehkulamput. Hänen vaimonsa kuoli, hän kuljetti
neilikoita vaimonsa haudalle ja istui pitkiä aikoja
hänen hautansa vieressä. Toisinaan niin kauan, että
oli jo aamu. Sitten hän lähti, korjasi neilikoiden
asentoa ja puristi huuliaan yhteen. Taivas oli
vaaleanpunertava, kaunis, hänen vaimonsa ruumis
makasi mullan alla ja hänen henkensä leikki valoa
taittavissa pisaroissa. Hän korjasi neilikoiden asentoa,
laittoi ne ristiin toistensa päälle niin, että ne muodos-
tivat ruksin. Se oli hänen toistuva tekonsa, vaikka
välillä neilikoiden välillä olikin kuukausia. Toisinaan
vuosia. Mutta hän ei unohtanut asioita, antoi vain
niiden pehmetä rauhassa. Lapsi sanoi: hyvää yötä
ja lähti kävelemään aurinkoiseen puutarhaan. Hän
käveli lapsen perässä talikko olalla, vartioi häntä.
Lapsi sanoi: hyvää yötä, ja katsoi häntä suurin
siniharmain silmin. Ne olivat vaimon silmät, turkisten
reunustamat ja valon reunustamat silmät, joiden
ripset olivat hiilenmustat. Hän rakasti tuota olentoa
koko sydämestään ja sielustaan ja hän kuunteli
soittoa, joka kuului aivan selvästi, jokaista aaltoaan
myöten, ja hän tunsi olevansa oikeassa maailmassa.
He menivät viemään yhdessä neilikoita, hänen
poikansa poimi polun vierestä pienen sinikukkaisen
kukan, jota jotkut sanovat kissankäpäläksi, hänen
poikansa poimi kaksi sellaista ja asetteli ne hänen
jälkeensä samalla tavoin ruksiin. Se oli hetki, joka
pysyi hänen mielessään ja muuttui pyhyyttä hehkuvaksi
kuvaksi, johon hänellä ei ollut sen enempää osaa eikä
arpaa kuin hänen pojallaankaan. Se vain annettiin
hänelle samaan tapaan kuin voidaan antaa kaunis
kipsireliefi, ja hän otti sen vastaan, tyytyväisenä
ja iloisena ja painoi kätensä sitä vasten ja sanoi:
sinäkin painat kätesi sitä vasten, yhdessä me
painamme kätemme sitä vasten ja nojaamme
toinen toisiimme.