Hän kampasi hiuksiaan pienellä luukammalla,
jonka hampaista yksi oli katkennut. Osa hiuksista
jäi kampaan, mustia, kiharaisia karvoja, jotka tuok-
suivat vain hiukan toiselta kuin hänen häpykarvansa,
jotka nekin olivat hyvin mustia ja kiharaisia. Hän
kampasi niin kauan, että mitään vastusta ei enää
tuntunut. Kaikki oli sileätä ja läpikäytyä, jäljellä
oli enää pieni kellertävä kampa hänen kädessään,
ja kammasta puuttui yksi hammas. Hän katseli
hiuksiaan, jotka keltaista vasten näyttivät tavallis-
takin mustemmilta, ja hän ajatteli kuolemaa, sumua
ja ruusupensaita. Se ei ollut totta, hän ajatteli papuja,
jotka oli ladottu purkkiin ja peitetty jollakin, joka
epäilemättä oli tomaattikastiketta, ja hän kuunteli
puiden ääntä avoimesta ikkunasta. Se kylläkin peittyi
kaikenlaisiin ääniin, puheeseen, autojen ääneen, lasten
itkuun, mutta hän kuvitteli kuulevansa puiden äänen
ja hymyili. Mikä on lähellä ja mikä on hyvin kaukana.
Kun johonkin asiaan lisää vain sanan "kaukainen",
siitä tulee heti mystinen ja haluttava. Hän kirjoitti
sanan paperille, katsoi sitä hetken silmät tummina.
Hän kirjoitti toisen sanan, sitten kolmannen, kallisti
päätään ja veti nopeasti niiden jälkeen pilkun. Sitten hän
hieroi oikeaa silmäänsä ja huokasi syvään. Koulu-
tytöt preussinsinisissä puvuissaan ja kiiltävissä mustissa
kengissään. He hengittävät hajuvettä ja menevät ja
tulevat. Viattomuuden katsominen, viattomuuden tun-
teminen. Hän ajatteli mustaa hansikasta, jonka selkämyk-
sessä oli keltaisella tikkauksella lehvä-aiheita. Tämä
idioottimainen kuolema, hän ajatteli. Ei hän ajattellut
lainkaan kuolemaa vaan hansikasta, jonka yksi tuollainen
koulutyttö hitaasti veti käteensä. Hän varoi katsomasta
peilistä itseään. Sen sijaan hän katsoi olkapäätään, sen
vaaleutta ja pyöreyttä ja silitti sitä sormillaan. Hän veti
olkaimen toisen käsivartensa yli ja tarkasteli kolmea piki-
mustaa merkkiä käsivarressaan. Vasta sitten hän nosti
katseensa silmiinsä ja nosti leukaansa. Hänen poskillaan
oli hento puna ja hän katseli kulmakarvojensa aaltoilua.
Ne olivat kaksi kaoottista merkkiä. Hän vei vasemman
käden etusormen otsalleen, antoi sen liukua alaspäin,
hypähtää nenänpäästä huulille. Hän raotti huuliaan
hiukan ja maistoi sormenpäänsä suolaisuuden. Koulu-
tytöt preussinsinisissä puvuissaan ja kiillotetuissa kengis-
sään. Hän katseli noiden viatonten juoksua alas portaita,
kuunteli heidän nauruaan ja katseli heidän kasvojaan,
vakavia kasvoja ja hymyileviä kasvoja, tummia silmiä ja
loistavia silmiä. Hän tarkasteli punaiseksi värjättyä koris-
tekuviota ikkunassa, katseli sitä ja rauhoittui katseltuaan
sitä tarpeeksi. Eturintama, hän ajatteli ja tunsi ikään
kuin muurahaisten kävelevän rinnoillaan. Ne
etenivät hänen kaulaansa kohti ja hän alkoi
hymyillä ja sitten nauraa. Muurahaiset katosivat,
ne jättivät jälkeensä vain pienten aseiden tuoksun,
ruudinsavun, joka tuskin aavistettavana jäi leijumaan
ilmaan. Hän näki mustan nopean linnun lentävän
ikkunan poikki. Hän katsoi itseään peilistä,
punertavia poskiaan ja silmiään, jotka näyttivät
hyvin kosteilta ja syviltä. Maa on posliinia, hän
ajatteli, halkeamia täynnä, ja sen lävitse kuuluu
kumu, lähestyvien joukkojen ääni. Hän kuuli
piiskaniskujen äänen ja tunsi karvojensa nousevan
pystyyn. Hän kuuli piiskaniskujen äänen ja peitti
hetkeksi korvansa, sulki silmänsä ja hengitti syvään.
Hän koetti nytkyttää nahkasta punotun karkean
köyden sitomat kätensä irti, mutta nahka tuntui
painuvan vain syvemmälle hänen ranteisiinsa kos-
tuessaan. Hän kuvitteli kuulevansa askelet, herkisti
kuuloaan, mutta ei kuullut enää mitään. Hänen suus-
saan maistui tuhka ja se sai hänet yskimään ja kouris-
telemaan. Tämä oli maailma, joka oli ennen kaikkea
valkoinen tai valoa hehkuva. Hän katseli tuota valko-
hiuksista naista, katseli ja sitten käänsi katseensa
pois. Öljyn, kullan ja teräksen kyyneleet. Vastaukset
ovat aina surullisia, hän sanoi. Mies katsoi häntä,
kiersi kultaisen korkin mustekynän päähän, heilautti
päätään ja sanoi: vastaukset ovat usein surullisia.
Minä sanoin sen, hän sanoi miehelle. Kenties, mies
sanoi, mutta minä sanon sen koko maailmalle. Kukaan
ei tunne sinua, kukaan ei tiedä mitä sanot. Vai kuvit-
teletko, että ulkona he näkevät sen liikkeistäsi. Kuvit-
teletko, että he katselevat lantiotasi ja takapuoltasi
ja miettivät noita sanoja? Mies kiersi mustekynän
kultaisen korkin auki, osoitti kynällä häntä ja sanoi:
sinä olet meille ja me olemme sinulle. Sinä teet niin
kuin itse näet parhaaksi. Rakastan melun melua,
hän sanoi ja hämmensi kaakaotaan. Tyttö katsoi
häntä tummat silmät suurina. Melun melua, tyttö
sanoi ja hän nyökkäsi. Epäilemättä hänet oli vangittu,
mutta niin oli vangittu jokainen muukin. Häkit
vain olivat aina hiukan erilaisia. Hänen häkkinsä oli
varsin kaunis. Jumala näkee jokaisen häkin kauniina,
hän ajatteli. Jumala näkee piiskanäänen kauneuden,
Hän näkee sitomisen kauneuden. Hän on armollinen,
hän sanoi. Tyttö katsoi häntä ja jatkoi lehtensä luke-
mista. Hän katsoi näkikö kukaan, kaivoi käsilaukus-
taan pienen rommipullon ja kaatoi kaakaonsa täyteen.
He hengittävät hajuvettä ja kulkevat huoneesta
toiseen. Välillä he kuolevat. Sitten he uudelleen-
syntyvät ja mieltyvät johonkin toiseen hajuveteen.
Ilma heidän ympärillään on niin sakeana hajuvedestä,
että valo taittuu toisella tavalla. Sen vuoksi he ovatkin
usein näkymättömiä. Sen vuoksi he muodostavat
oman maailmansa, johon tämän maailman fysiikka
ei päde. Heillä on yleensä mustat hiukset. Hiilen-
mustat, ja yleensä he pukeutuvat joko punaisen tai
mustan sävyihin. Heidän rintansa ovat täsmälleen
puolipallon muotoiset ja kiinteät, ja heidän nänninsä
ovat kaunismuotoiset ja kauniinväriset. Heidän sil-
mänsä hehkuvat jokaisena sekuntina ja jokaisena se-
kunnin tuhannesosanakin. Sen pienemmistä ajoista
ei tarvitse välittää, mutta silloinkin heidän silmänsä
hehkuvat. Ne hehkuvat aina samoin kuin heidän
ihonsakin. Heidän ei tarvitsisi ehostaa itseään, mutta
he ehostavat koska he pitävät siitä. Heidän äänensä
on sointuisa olipa se sitten matala tai korkea. Virhe-
taajuuksia ei ole kuultavissa. He ääntävät sanansa
täydellisen kauniisti ja sulavasti. Heidän liikkeensä
ovat rauhallisia, mutta hyvin päättäväisiä. He
ymmärtävät, mitä on liikkeen runous. Heidän
huulensa, sekä ylhäällä että alhaalla, ovat aina
sopivan kosteat ja paisuneet. Heidän hiuksensa
loistavat auringossa ja usein spektrisiipiset suden-
korennot seuraavat heitä minne he sitten mene-
vätkin. Hän veti mustat hiukset hampaiden välistä
ja ojensi ne ja sitten hän ei voinut enää pidätellä
nauruaan.