Kuin ajaisimme kilpaa yön halki, hän sanoi hysteriaa jäljitellen. Ohitimme sotilasajoneuvojen saattuen. Niiden valopisteet katosivat nopeasti pimeään. Kun hermosto ei enää pelaa, sitä putoaa vain maahan, hän sanoi. Voi vain haistella multaa ja toivoa parasta.
   Hän pysäytti auton pitkällä suoralla ruohikkoiselle pientareelle jota reunustavan betoniaidan yläreunassa kulki kolminkertainen piikkilanka. Kortisoniturvotuksesta hänen kasvoissaan oli tuskin jälkeäkään ja hän pystyi nukkumaan

Hän on insinöörinä Talvivaaran nikkelikaivoksilla. Hän ajattelee, että hänet on kursittu kokoon. Polttoöljyn löyhkä leijuu kaiken yläpuolella. Työ oli hirvittävän pitkäpiimäistä. Hän ahtoi huoneeseen tuolin ja pöydän ja istuu hämärässä, keskittyy pitämään maailman ulkopuolellaan. Se on pieni, pimeä, rähjäinen tila, täydellinen tarkoitukseensa. Hänestä tuntuu, että eristyneisyys päättyisi vasta sitten, kun hän olisi yhtä ulkopuolella olevien taistelujen kanssa. Kutsutaanko sitä pistettä historiaksi? Enää ei ollut olemassa maailmaa, jossa ukrainalainen ampuisi itsensä kesken sököpelin, enää ei ollut maailmaa, jossa ilmastointitunnelista ryömisi rottia

Kääpiö liu'uttaa sormiaan pitkin pullorivistöjä. Niistä nousee tomua ja kääpiö hyräilee jotakin hyvin hiljaisella äänellä. Kääpiö ottaa yhden pulloista käteensä, pitää sitä kaulasta ja kävelee ovea kohti. Silloin valo sammuu. Kääpiö törmää hyllyyn, kiroilee ja kaatuu lattialle pullonsa kanssa. Valo syttyy uudelleen. Ovella on nainen. Hän katsoo kääpiötä, joka istuu lattialla. Pullo on särkynyt ja punaviini kaatunut lattialle ja lattiaa peittävälle ritilälle. Etkö muista mitä sinulle on opetettu, nainen sanoo, ole aina varautunut siihen, että valot voivat sammua. Sähkökatkot ovat yleisiä. Ja vaikka ne eivät olisikaan. Jos lamppu ei sammu sähkökatkon vuoksi, joku sammuttaa sen

LUONTO
Suurin villisioista, vaaleakylkinen uros, nostaa ensimmäisenä lasin. Tämä olkoon onneksi ja oikeudeksi, se murisee, ja vierellä seisova nainen nostaa lasin miltei samassa rytmissä ja katsoo laajentunein silmin ympärilleen, laajentunein ja violeteiksi ympäriltä värjätyin silmin. He kaikki ovat kauhistuneita huudosta, joka tuntuu tulevan heidän sisältään, valtavasta mylväisystä, joka värisee jokaisen heistä sisällä ja panee harjaisen hännän tärisemään. Violettisilmäinen villisika istuu tuolille, hivelee rauhoittuen sen mustaa nahkaa ja valkoista samettia ja keskustelee mielessään itsensä kanssa. Jos meidän joukkoomme nyt tulisi kaikista suurin elävä filosofi, mitä me hänelle sanoisimme? Ojentaisimmeko hänellekin muhkuraisen tunnetun lasin täynnä vodkaa, vai kumartaisimmeko häntä? Ja olisiko hän villisika, vai mikä hän olisi, olisiko hänellä pistooli takkinsa taskussa, olisiko hänellä tsekkiläinen pistooli taskussa joka olisi terästä, joka osaisi puhua ja tunnistaa omistajansa äänen? Suurin villisioista kävelee hänen taakseen, asettaa raskaat kätensä hänen olkapäälleen ja hengittää raskaasti, niin kuin olisi äkkiä joutunut veden alle. Minä voin tehdä sinulle sellaisen liemen, että et unohda sitä koskaan, suuri uros sanoo ja sen häntä heilahtelee puolelta toiselle. Varjoista ilmestyy nuori uros, joka katselee arvioivasta suurinta urosta ja sitten vilkaisee muita. Eikö sinulle riittänyt viikonloppu, hän sanoo hiljaa, ja suuri uros kääntyy puhkuen häneen, jännittää lihaksiaan ja sitten rojahtaa vingahtaen lähimpään tuoliin. Eikö sinulle riittänyt se, että piileksit pensaissa ja myöhemmin sanoit asettaneesi itsesi maalitauluksi? Eikö sinulle riittänyt se, että luit viisi ensimmäistä sivua merkittävästä kirjasta ja sitten nukahdit ja heräsit kun rakas vaimosi iski sinua päähän samppanjapullolla, ja sitten heräsit todella kun rakas vaimosi makasi keskellä kylpyhuoneen lattiaa kääriytyneenä hyönteisverkkoon ja valui verta? Suurin villisioista hengittää raskaasti tuolissaan ja kaataa Wirkkalan muotoileman muhkuraisen ja kammottavan lasinsa täyteen vodkaa ja nyökkäilee. Nuori violetinsävyiseen pitkään puvuntakkiin pukeutunut villisika mutristelee huuliaan ja miettii, kuinka tästä kaikesta voisi selvitä mahdollisimman helposti, kuinka villisika voisi selvitä tällaisessa maailmassa jossa ei enää ole oikeutta, ainoastaan parhaimpia ratkaisuja kussakin tilanteessa. Maailmassa, jossa ei ole enää, ja sitten hän unohtaa mitä maailmassa piti olla. Oliko se tarpeeksi tehokas kivääri, tarpeeksi tehokas kutakin tarvetta varten, vai oliko arkkitehti, joka suunnitteli talosi ja nussi vaimoasi, vai oliko se suuri akvaario josta unelmoit aina nukahtaessasi, suuresta akvaariosta täynnä haita ja arkkitehdista joka heitetään tuohon akvaarioon, joka hetkessä muuttuu elämän taistelukentäksi, hurmeiseksi todisteeksi voimasta ja käsityskyvystä? Violettisilmäinen naisemme taas on siirtynyt kauemmas muista, hän on siirtynyt Kir Royaleihin ja yrittää huomaamattomasti hieroa reitensä oikeaa kohtaa. Hänkin miettii. Olisiko se ollut pitkä öljyn tahrima ranta, eikö siis öljyn pyhittämä, olisiko se ollut valtiatar, joka ryömii esiin hiekasta kuin valtava valkea kilpikonna ja aloittaa shownsa: niin, joka aamu minä pyöritän maailman esiin auringon varjosta, minä rakennan kaiken aina aamulla, sinutkin, sen jälkeen käyn tarpeillani ja valokuvaan kaiken todisteeksi, se on ennustus, ennustus siitä mitä päivän aikaan tulee tapahtumaan. Minä olen filtteri, jota sinä tarvitset jotta voisit selvitä kaikesta myrkystä. Tämän puolueen voima olen minä, ja minä olen se jota te tarvitsette, muista minut Brysselissä kun yrität epätoivoisesti saada orgasmin ennen kuin lapsesi tulee kotiin Eurooppa-koulusta. Vai pistätkö lapsesi katoliseen kouluun? Mieti. Vai oletko enää sellainen? Sinullahan on jo lapsi, eikö sen pitäisi riittää, jos nyt ajatellaan järkevästi? Katsohan, on tärkeää suunnata kaikki energia oikein. On hyvä tehdä rituaaleja, mutta muista niiden voima. Älä tee mitään väärässä paikassa, ja väärä paikka on se, joka tuntuu oikealta. Unohda tunne, tunne on se, mikä jaloissasi vallitsee kun sinulla on väärät sukkahousut. Muista epätoivo, epätoivo on se, mikä valaisee elämämme. Muista se, että oikeutus on oikeus, ja oikeus on valta valita, ja valinta on oikea kun sinä teet sen

LUONNOS
Sopraano on vaivautunut omasta kohteliaisuudestaan. Hän oli tiennyt salaliitosta, osallistunut murhaan, ja hän tunsi olevansa syyllinen kaikkien edessä. Kukaan ei sitä tiennyt. Kylmä ja alakuloinen oli hänen mielensä ja hän tunsi itsensä itsessään vastenmieliseksi. Aamulla hänen äänensä oli käheä, hän istui mietiskelyyn vaipuneena ja näkemättä mitään. Todellista rakkautta hän tunsi vain itseään kohtaan. Hän rakasti astuntaansa, ryhtiänsä, valkoisia käsiänsä ja vartaloansa, joka ajan mittaan muuttui täyteläisemmäksi. Kuitenkin hän tunsi pelkoa ja inhoa ja puki päällensä mustan takin, joka korosti hänen vaaleuttaan. Poissa oli kiinalaisten silkkien, hollantilaisten kaakelien ja intialaisten maljakkojen sekasotku. Tämä oli puhdasta surua, tietoisuutta omasta heikkoudesta ja aseen kasvattamista sitä vastaan. Aasialainen kirjavuus ei vallinnut hänen mielessään, siellä oli tuhkanharmaa tasanko ja väreilevä lumisade sen yllä

Mutta mikä meitä todella suojelee vampyyreilta, hän kysyy ja pian hänen äänensä korkeus tavoitteleekin jo kattoa. Ukonhattuko, vai krusifiksi, vai tiheä karvapeite? Ja tähän hän lopettaa, painaa päänsä tyynyyn,katsoo minua noilla silmillään ja puristaa sormillaan paitani hihaa. Sano nyt minulle se, sano ennen kuin nukahdan, ja sitten hän on jo unessa

Nainen makaa lattialla kädet suorina. Hänen ruumiinsa on niin, että se asettuu vasten parketin kalanruotokuviota. Hänen kyntensä on lakattu laventelinvärisiksi. Kääpiö katsoo ovelta, hiipii naisen ohi hiljaa ja on miltei pudottaa pöydällä olevan lasin mutta onnistuu nappaamaan sen sormiinsa. Nainen liikahtaa, kääpiö jähmettyy paikoilleen ja sulkee silmänsä tiukasti. Hetken kuluttua hän avaa taas silmänsä ja asettaa lasin varovasti pöydälle. Sitten hän hyökkää naisen päälle, nainen pyristelee ja kääpiö painaa polvellaan hänen niskaansa lattiaa vasten ja koettaa saada hänen käsiään selän taakse. Nainen onnistuu raapaisemaan kynnellään kääpiön poskea. Kun kääpiö näkee ensimmäisten veripisaroidensa putoavan parketille hän huutaa, hypähtää pois naisen luota ja nappaa käteensä suuressa maljakossa olleen sateenvarjon. Nainen katsoo häntä, kääpiö perääntyy ovelle. Se on väärä, nainen sanoo. Sen sisällä ei ole mitään. Pelkkä sateenvarjo. Mitään muuta sillä ei ole kuin lepakonsiivet, onnettomat kynnet ja halu pysyä poissa vaikeuksista

Metsästysmajan ikkunassa on auringon haalistamat verhot. Kääpiö puhdistaa haulikkoa. Hän työntää rassin piippuun ja liikuttaa sitä edestakaisin. Ovelta kuuluu koputus. Kääpiö ei ole huomaavinaan ja kiillottaa tukkia liinalla. Ovelta kuuluu vaativa koputus. Kääpiö kiillottaa haulikon tukkia ja huokaa syvään. Sitten hän nousee, kävelee ovelle ja painaa korvansa kiinni siihen. Ei kuulu muuta kuin lintujen liverrystä. Kääpiö raottaa varovasti ovea pitäen kummallakin kädellään tiukasti kahvasta kiinni. Nainen repäisee oven auki niin että kääpiö kaatuu lattialle, potkaisee häntä ohimennessään miltei hellästi ja ottaa lattialta siihen jätetyn haulikon. Missä patruunat ovat, nainen kysyy. Kääpiö on vaiti ja tuijottaa lattiaa. Nainen avaa pienen kaapin oven, iskee kätensä maustepurkkien, suolarasioiden ja sokeripakettien keskelle ja vetää ne alas hyllystä. Hän kaivaa patruunat jostakin niiden takaa

Kääpiö istuu köysiradan korin yhdessä nurkassa. Hän rykii taskustaan kaivamaansa nenäliinaan ja on selvästi pahoinvoiva. Kori heiluu. Nainen seisoo korin vastakkaisessa kulmassa ja katselee kääpiötä aurinkolasien läpi. Minä selviän yksinäisyydestä, hän sanoo kääpiölle ja kääpiö tuijottaa korin lattiaan ja pitää nenäliinaa suunsa edessä. Mutta kuinka on sinun laitasi, kääpiö, kuinka sinä voit siitä selvitä kun jo nyt olet tuollaisessa tilassa?

VÄHENEVÄ VAPAUS
Kohtaukset tapahtuvat niin kuin maisema olisi pyörönäyttämö, jolla koko ajan tapahtuu samoja asioita. Kääpiö makaa auton takapenkillä. Kermanvärisellä nahalla on multaa ja neulasia. Etuistuimella istuva nainen antaa hänelle henkoset.

Tuulilasin läpi näkyvät pellolla möyrivät siat. Niiden vingahdukset kantautuvat etäälle. Nainen painaa päänsä vasten istuinta. Kääpiö yrittää kuristaa häntä epäonnisesti. Nainen lyö kääpiötä nenään ja paiskaa hänet takaistuinta vasten

Kääpiö yrittää avata hansikaslokeroa. Se pysyy kiinni. Nainen katsoo etäältä autoa. Kääpiö nojaa penkkiin ja hengittää syvään. Sitten hän kaivaa taskustaan puukon, työntää sen kärjen hansikaslokeron luukun väliin ja vääntää. Puukonterä katkeaa ja kääpiö puhkeaa kyyneliin. Nainen katsoo autoa etäältä ja kääntää selkänsä. Kääpiö iskee puukolla hansikaslokeroa ja se aukeaa. Kääpiö kaivaa hansikaslokerosta valkoisen paperisen siemenpussin. Hän avaa sen ja haistaa, sitten kaivaa yhden siemenen pussista ja laittaa sen suuhunsa. Nainen kävelee kauemmas.

Kääpiö kaivaa hellästi maata ja laittaa siemenen multaan. Nainen tulee hänen taakseen ja lyö häntä nyrkillä niskaan. Kääpiö tuupertuu kasvoilleen multaan. Nainen potkii häntä, kääntyy, ottaa laukustaan turkishatun ja laittaa sen päähänsä. Kääpiö nousee hitaasti, jatkaa siementen kylvämistä ja nainen katselee häntä. Kaikki värjäytyy sekunneissa violetiksi. Nainen huudahtaa, kääpiö nousee ylös ja katsoo naista. Kääpiö kaivaa taskustaan puukon, koettaa viiltää sillä kaulaansa mutta nainen vääntää puukon hänen kädestään ja viskaa sen pois

Levittää öljykankaan lattialle. Ajattelee kolmea vaihetta: uhrina oloa, uhrin etsintää, kiduttajana oloa. Ympärillä tuoksuu savu. Ryömii öljykankaan alle. Onko se sotilas, jolla on kenkä käärittynä ruskeaan paperiin? Onko se hänen kohtalonsa, josta olemme niin huolissamme? Ryömii esiin öljykankaan alta. Sotilaan katse on anova. Hänen vieressään, tuolin vieressä lattialla on pullo vodkaa. Vastaako se sisäistä tilannetta? Ryömii takaisin öljykankaan alle. Ryömii esiin öljykankaan alta ja katsoo sotilasta. Onko hänellä kenkä käärittynä ruskeaan paperiin? Hänen kohtalostaan me kannamme suurimman huolen. Hän on kahlittu kadottamaansa: missä on toinen kenkä, mikä on sen kohtalo?

Pyhimykset ovat harvinaisia. Heidän kuvansa on luotu vain hajotettavaksi; mitä täytyy irrottaa ja mitä korjata. He ovat tiettömiä miehiä ja naisia

Heittiöiden lempeys kohtalotovereitaan kohtaan on epäluotettava mielentila. Se sävyttää kaikkea kanssakäymistä: katsotaanpa vaikka, kuinka yksi heittiöistä, kookas, kiharapartainen mies tuijottaa toveriaan ja samalla puristaa kättä nyrkkiin taskussaan. Sitten hän nostaa kätensä pöydälle ja avaa sormensa. Mitään ei paljastu, mutta nyrkin sijasta hän puristaa varpaansa yhteen. Kun toinen laukeaa, on toisen aina virittäydyttävä

Sankari on pianonsoittoa harjoitteleva nuori mies, joka ei ole yhtä onnekas kuin sisarensa, jolle taivas tuntuu tarjoavan mahdollisuuden toisensa jälkeen. Sivuhenkilöinä vilahtelevat pilkkaajat ja epäluotettavat pelastajat: kuten siivooja, jonka sankari näkee ensin vihreän ovilasin läpi ja katselee kuinka hän pyörähtelee puolelta toiselle kuin esittelisi itseään, ja sitten avaakin toisen oven, katoaa. Lopulta sankari saa kahleet, ensin jalkoihin, sitten käsiin. Kuivumaan ripustetut peitteet muodostavat näyttämöä hallitsevan labyrintin, jonka suojissa paholaisella on kaikki valta toteuttaa oikkujaan, useat niistä pateettisin leimahduksin ja rätinöin säestettyjä

Alussa kalliomaisemia. Mitään elävää ei näy. Kaukana nousevat tehtaiden piiput, mutta niistä ei nouse mitään. Sitten kaikki sumentuu. Väreilevä harmaankeltainen, viimeinen mitä autiomaahan eksynyt näkee. Kaikki on lamaannuttavan ikävää, sanoo naisen hunajainen ääni, ja musta tuntuu että elätän jotakuta toista. Se on toinen aalto sisälläni, se nousee iltaisin kun painan pääni ja rukoilen, ja kun kaksi kiduttajaa nauravat, saavat he minutkin nauramaan, heidän jumalallista tahtoaan en voi välttää enkä haluaisikaan

RAKKAUDEN KIVETTYNYT METSÄ
Kuolleitten keskellä on yksi elävä ihminen, mies, joka kohtauksen toistuessa on herkeämättä tuijottanut kääpiötä. Kääpiö puolestaan on vältellyt katsetta mutta nyt hän nostaa katseensa ja paljastaa keltaiset silmänsä. Ovesta astuu sisään nainen, hän ei ole näkevinäänkään kääpiötä, ja ehkä hän ei näekään, niin moninaiset ovat Jumalan oikut. Sotilaat saapuvat. He puhuvat omaa kieltään, käsittämättömiä lyhyitä tavuyhdistelmiä. Tuo puhe kuulostaa vihaiselta. Nainen lyö toista sotilasta arvaamatta kasvoihin, kääpiö tuijottaa naista herkeämättä.

Kääpiö etsii jotakin pulleiden tyynyjen joukosta. Hän puhisee ja lopulta puhkaisee yhden tyynyistä puukolla, työntää kätensä sen sisään ja tunnustelee. Ei mitään. Kääpiö puhkeaa kyyneliin ja painaa kasvonsa tyynyä vasten. Mies astuu sisään ovesta. Hän hyökkää kohti kääpiötä ja kuristaa hänen kurkkuaan. Nainen astuu sisään ovesta. Mies tönäisee kääpiön nurkkaan ja kuuntelee naisen laulua. Kääpiö katsoo naista herkeämättä.

Laukaukset kajahtelevat. Metsä on tumma. Pysäköidyn pakettiauton takaa kävelee esiin nainen. Kääpiö katsoo kaikkea auton ohjaamosta. Laukaukset kajahtelevat. Mies astuu metsästä esiin raahaten vertavaluvaa kauriinvasaa. Hän avaa ohjaamon oven ja heittää ruhon kääpiön syliin. Nainen nousee toisesta ovesta kääpiön viereen. Mies asettuu ohjaajan paikalle ja käynnistää auton. Nainen hyväilee kääpiön hiuksia. Mies laittaa pistoolin hansikaslokeroon ja he ajavat mutkittelevaa, kapeaa metsätietä. Kääpiö yrittää työntää kauriinruhoa naisen syliin, nainen lyö häntä kasvoihin

LAMPPU
Rakastava, säälivä mies voi varoituksetta julmistua, tulla vaikka murhaajaksi.
Vihaava mies voi kuin jumalan iskusta muuttua rakastavaksi ja helläksi

Mies avaa purkin. Hänen ilmeensä vaihtuu tyrimistyneestä iloiseen, iloisesta vastenmielisyyttä kuvaavaan. Nainen kaivaa pienellä lusikalla esiin ryppyisen pienen lihaksen, täydellisyydestä kaukana olevan palan ainetta. Hän on levollinen, niin levollinen kuin voi olla. Kraatteri aukeaa heidän takanaan ja esiin tunkeutuu uusi, epäinhmillinen laji. Alkaa Keskustelu. Mies nieleskelee. Hän on selvästi kyvytön. Nainen laskee purkin pöytäliinalle, käärii pöytäliinan purkin ympärille ja katselee ympärilleen. Päivä nousee. Kraatterista nousee hiljalleen vihertävää savua, joka pian on kuitenkin valkoista, mies kaatuu kuolleena matolle, nainen nousee pystyyn, mies syödään, kalteva niitty talon takana on usvan peitossa

Sankari on maankiertäjä-trumpetisti, joka soitollaan huvittaa autonromuissa asuvia yhteiskunnan luopioita. Hän kaivaa tyylitellyin elein taskustaan nenäliinan ja ojentaa sen yhdelle näistä luopioista, ja tuon luopion silmät hehkuvat kuin kirotulla. Päähenkilöllä on kaksi toveria, toinen Pietarin, toinen Juudaan tehtävissä. Ei heille tarvitse puhua eikä heidän tarvitse puhua; niin selkeitä he ovat

Ensimmäinen maalilinjan ylittänyt hevonen tietää jotakin, mitä muut hevoset eivät tiedä. Se on saanut itselleen kaiken, muut eivät mitään. Kuolainten helposti lämpöä johtava metalli riisuu pois liian ylimielisyyden. Juoksun jälkeen hevosen ylle puetaan loimi, jonka monivärisiä kuvioita hevonen ei itse näe, ainoastaan tuntee sen kuinka epätasaisesti lämpö nyt jakaantuu sen kyljissä. Todellisuudessa hevonen on ihminen, ja ihminen kantaa mukanaan ihmisyyttä, oli se sitten kuinka painava tahansa. Oliko se sitten tapahtuma kartanossa, valuttavien kynttilöiden alla, alastomien ruumiiden lämmössä

TYTÖN ENNUSTUS
Se mikä meissä on, on tuleva jonakin päivänä meistä pois.
Se tapahtuu silmien kiiltäessä kuin lautasantennien. Se
tapahtuu kun meri on sula. Muovi kelluu sen pinnalla ja
muovin päällä makaavat pitkäpartaiset miehet. Heidän
puseronsa ovat joko keltaisia tai punaisia. Niiden alla on
kuumuutta hyvin kestävästä kuidusta punottu haarniska.
Muuta ei ole, muuta ei tule. Pilvien takana, yläpuolella, on
parvittain mustia pisteitä. Ne eivät ole lintuja, ne eivät
heijasta valoa niin kuin linnut. Toisista näkee läpi, niistä
jotka ovat pudonneet maahan. Se mitä ne ovat olleet, on
se mitä ne ovat nyt. Jos läpinäkyvään koskee vihaisena,
se voi saada värin. Jos laitat kätesi käsienpesualtaaseen,
vesi näyttää väriltään toiselta. Värjää hehkulamppu tussilla
siniseksi ja ihmettele sitä, mikä ympärilläsi aukeaa. Näe
että ihmiset eivät ole ihmisiä, että kelluva muovi on elävää,
että rottien silmät ovat vihreät. Ne ovat vihreät, ja vihreä
väri voidaan nähdä myös Stockmannin logossa. Pitkäpartaiset
miehet eivät koskaan riisu yltään mitään. Sinun on tehtävä
se, eikä se ole lainkaan vaikeata. Juota heille ensin oikeita
aineita, niin he ymmärtävät mitä olet tekemässä. Älä kuvittele
että itse ymmärtäisit mitä olet tekemässä. Kun olet näin
välttänyt ensimmäisen virheen, kaiva taskustasi puukko.
Viillä hiha auki niin, että työnnät terän ensin kainalon
kohdalle, pidät kättä suorana ja vedät suoraan alaspäin.
Silloin näet sen, mitä alla on. Kauniisti solmittu haarniska.
Katso solmuja ja unohda se hetki, jossa olet. Katso vain
solmuja. Älä tee sitä virhettä, että kuvittelisit seuraavasi
maailmaa. Pitkäpartaiset miehet ovat olleet paimenia,
lampaat ovat seuranneet heitä ja he ovat maanneet
lampaiden kanssa

LUONNOS
Tämä on eräänlainen sienien parvi. Askelten alla
helposti tuntee maan periksiantavan, tuon
sinihohtoa hehkuvan kamaran, kuolleen ja
keltaisesta savusta syntyneen, katkeraksi
pisaraksi otsalta lasiin nukkuvaan, lasiin
ei-elävään eikä kuolleeseen

Hän makasi, ei, nojasi itseään,
ei, hän makasi vasten tyynyä ja
kantoi kuoleman läsnäoloa, ei,
hän tunsi syntymän itsessään
ja pyyhki pisaroita ohimoiltaan,
ei, hän kuuli kaukaa lentokoneiden
äänen ja värähti, ei, hän puraisi
haavan sormeensa ja valutti vertaan
lattialle, ei, hän nosti puhelimen
korvalleen ja kallisti päätään, antoi
sielunsa valua ja siirtyä

Vahva leuka tekee ihmisestä tehokkaan. Kuvitelmat eivät koskaan kasva yli voimien, jos leukaperät ovat huomattavat. Myötämielisyyttä herättävä leuka voi olla ainoastaan vahvapiirteinen. Entä sääli? On mahdotonta kuvitella sääliä, jos näkee sellaisen leuan. Se on epätodellinen kuten kuvitelman hajoaminen. Kaikki muu on tekosyy leuan olemassaololle

Paljon sydäntä, paljon rakkautta ja paljon rehtiyttä, nuoren miehen tavallisia ominaisuuksia.

LUONNOS
Sattuma on kiinnitetty johonkin
huomaamattomaan paikkaan.

Se voi olla kengänsoljessa yhtä
hyvin kuin sen pohjassakin.

Pohjalta ei voi nähdä muuta kuin ylöspäin.
Ylöspäin Jeanne katsookin.

Hän on alaviite, joka tavoittelee
taivaita. Tämän hän sanoo hymyillen

ja Kuolema katsoo häntä. Jeanne
sujauttaa setelin Kuoleman taskuun,

huomaamattomasti, kiertotietä,
eittämättömästi

Älä puhu hedelmistä kun on olemassa marjoja.
Marjat ovat todellisia, hedelmät ovat valheellisia.
Missä on hedelmän ja marjan ero? Siinä, että
vaikka hedelmä onkin ikään kuin kaikin tavoin
runsaampi marja, se ei ole marja

On olemassa tämä. On olemassa rautapylväs
pöydän vierellä. On olemassa kirje, joka
on kyllästetty jollakin aineella. Se saa
ajattelemaan toisia asioita, tuntemaan
toisella tavalla. Onko se testamentti

Älä huolestu vaikka mitään ei ole näkyvissä,
älä huolestu vaikka tuon eläimen kynnet ovat
kuin kirveenterät, se on älykäs, se ymmärtää
mitä olit sanomassa ennen kuin ehdit äännäh-
tääkään

Älä pakene sillä pakenemalla murrat vain sinetit,
älä pysy paikallasi sillä silloin elämä jättää
sinut, riittää että viimeiseen hengenvetoon
asti lähestyt tosiolevaista ja ylität paikan ja
hetken

Kärpät nostivat kuononsa, niiden hännät olivat
platinapinnotteisia sahalaitaisia teriä, niiden
korvissa oli smaragdinappeja ja ne hehkuivat
sinertävää valoa

Olen kulkenut läpi huoneen, jonka kaikki seinät ja pinnat on peitetty erivärisillä ohuilla harsoilla, ja osa noista harsoista on ollut kyllästetty mitä eksoottisimmilla tuoksuilla, ja osan noista harsoista alla on ollut mitä sulokkaimpia neitoja, ja noiden neitojen hehkuva iho on ollut kyllästetty mitä eksoottisimmilla tuoksuilla ja heidän ruumidensa ikuisella tavalla värähtelevä sulo on silitellyt sieluani, olen kulkenut läpi huoneen jonka kaikki näkyvät pinnat on peitetty mitä kaunissävyisimmillä harsoilla jotka ovat aaltoilleet hiljaa aiheuttamassani ilmavirrassa ja olen kulkenut läpi huoneen jonka kattoon on heijastettu huoneen jokaisessa nurkassa olevasta projektorista mitä vaikuttavimpia elokuvia, ja olen kulkenut läpi huoneen ja käynyt makaamaan sen keskelle, tuijottanut katon neljää kohtausta joista ensimmäisessä täriseväkuonoiset koirat kaivavat tietään ketunkoloon, toisessa mies hioo pyörivin liikkein suurta hopeanhohtoista sylinteriä savuke suupielestä roikkuen, kolmannessa vanha herrasmies tirkistelee ikkunasta alhaalla kulkevaa nuorta naista ja neljännessä läpikuultavaan silkkisorsettipuseroon pukeutunut nainen nukkuu mustalla nahkadivaanilla

SANKARIN KASVOT
Tämä eron hetki, tämä jatkuva varuillaanolo,

Luja nenä kuin kotkannokka, muistuttaa paksua petolintua jolta ilmataistelussa on puhkaistu silmä,

Paljas otsa, paljaat kasvot, loisteettomat silmät,

Raskaat, leimuavat sotilaan silmät

HAHMOTELMA
Kaikki missä on jäljellä pienikin pisara hyvyyttä täytyy kaataa nopeasti kurkkuunsa. Kaikki missä on pisarakin viattomuutta.

Olen kaivanut tätä kaikkea ties mistä, mustan noen peitossa olevien työkalujen joukosta, homehtuneiden kertakäyttömukien täyttämästä hansikaslokerosta.

Olen elänyt elämäni kerta kaikkiaan täydellisen tyynenä. Siksi minun täytyykin se lopettaa. Muuten olen itselleni velassa.

ENSIMMÄINEN RUNO SARJASTA JEANNE
Tuo Jeanne D'Arc tuijottaa pyörein silmin
ja pyytää: ammu minut, samalla tavoin
kuitenkin keltaiseen ja selkäpuoleltaan
verkkoa olevaan takkiin pukeutunut
työmies sanoo Jeannelle: ammu minut,
eikä kumpikaan ammu toistaan. Tämä ei
ole kuitenkaan muuta kuin uni, johon
Jeanne vaipuu katsellessaan miestä
poraamassa reikää rappukäytävän teräs-
kaiteeseen. Jeannen jaloissa on korkea-
korkoiset saappaat, hänen sukkahousunsa
ovat kiiltävät ja kutsuvat, todellinen mysteerin
valtaistuin, mutta tuokin on vain
uni, uni johon Jeanne hetkeksi vaipuu
katsoessaan työmiestä keltaisessa takissaan
poraamassa kovalla terällä terästä.
Todellisuudessa Jeannen työtä on
houkutella uroshyönteisiä asuntoonsa,
todellisia kuhnureita, jotta voisi lypsää
heiltä viimeisenkin pilkun. Tämä on
kuitenkin vain uni, johon Jeanne hetkeksi
vaipuu katsellessaan teräskaidetta poraavaa
kosteaohimoista miestä. Kenet valitsen
säveltämään taustamusiikkia, Jeanne ajattelee,
sen on oltava monumentaalisen sekopäistä,
siinä täytyy hapon yhdistyä emäksen riemuun.
Hän puree hampaitaan yhteen ja muistelee
tuotantoyhtiön numeroa. Kalvosimet olivat
keltaiset ja niissä oli smaragdinapit, mikä
typerä sattumus, parempi olisi liha lihan
päällä. Tämä on kuitenkin vain uni, johon
Jeanne hetkeksi vaipuu katsoessaan miestä
joka työntää teräsporansa värisevään teräs-
kaiteeseen

MIKÄ TAHANSA SINUA VIEHÄTTÄÄKIN

Nuo alaspäin vonkuvat pisarat tuskin olivat muuta kuin kieltäymystä, jota pyöritellä suussaan loputtomat päivät ja yöt, josta uuttaa itselleen toisia kieltäymyksen pisaroita

Muutamia maan sydämessä lepääviä uhriesineiden jäännöksiä, viaton sydän ja silmien viaton katse, pari kohoilevia rintoja ja hiukan savuavia tammenlehtiä, yksi kaukana vilkkuva kukon kaula

Ovi on aina pinnoitettu resiinillä, tuon pinnan alla on kerros jotakin pehmeätä, mutta raskasta ja tiivistä metallia kuten lyijyä ja lyijyn alla on aina kerros jotakin hyvin johtavaa metallia. Sen sijaan hampaiden päällä on vain posliinikerros; posliinikerros, joka on aina sävytetty vastaamaan tiettyä ympäristöä; on ymmärrettävää, että Kalifornian runsaassa valossa tuon posliinikerroksen sävy on aivan toinen kuin Nuorgamissa

Olen tosiaan nähnyt Paholaisen. Hänen silmänsä muistuttivat
ensiksi urheilauton vanteita, niissä oli alumiinin kirkasta
eloisuutta ja miekan villiyttä, myöhemmin niissä näkyi taimenen
hohtavan kyljen herkkyyttä, vasta maasta työntyneen verson
haavoittuvuutta ja hevosen auringossa kiiltävien kuparinpunaisten
lautasten majesteettisuutta ja voimaa

Kaikkialla puitten välissä se minkä näkee juoksevan

Sekavan tunnustuksen ja mysteerion siteen välissä
missä kuolema sai elämältä selkäsaunan

Salatuimmassa pohjakerroksessa, siellä missä silkkimaton
alla kulkevat kuoriaiset merkittyjä reittejään, on minun
kotini, siellä ohuessa, tuskin tajuttavassa valossa

Juuri epäluotettavuus on minulle mitä suurimman toivon aihe.
Juuri toivo on minulle mitä suurimman epäluotettavuuden lähde.
Toivo voisi olla muurauslasta, ja epäluotettavuus voisi olla seinä.
Epäluotettavuus voisi hyvinkin olla muurauslasta ja toivo tiili

Hänen kuulonsa oli tarkka ja valpas kuin
metsänotuksella, jonka metsästäjä on
saanut valveille. Odotapa vain että tulee
pimeä niin huomaat kadottaneesi hänet
ja ymmärrät että hän voi olla missä vain

Näpistelijätytön muuttuminen raukeaksi
on onneton sattuma, verrattavissa siihen
että jokin odottamaton ei koskaan tapahdu.

Kuinka suuri ihminen on, sinä olet kysynyt. Se onkin ainoa kysymys, johon et ole saanut vastausta. Ei niin, ettetkö olisi ansainnut sitä. Kun pyörittelit kädessäsi Alessin pyöreämuotoista vesilasia, olisit ehdottomasti ansainnut vastauksen tuohon kysymykseen. Kun katselit nesteen sinistä pintaa, johon muodostui hitaasti pyörre, olisi kuka tahansa halunnut varmasti vastata sinulle. Mutta ei, niin ei tapahtunut, niin ei koskaan tapahtunut. Niin ei tapahtunut silloinkaan, kun tuijotit tytön rintamuksen kolmea nappia ja yritit muistaa kuinka neste oli pyörinyt. Koetit näyttää tylsistyneeltä, mutta ohimoillasi oli hikipisaroita ja hengitit raskaasti. Silmät olivat hämmentäneet sinut, silmät jotka sädehtivät lävitsesi

Minä vain kuitenkin leijuin roska-astian yläpuolella

Älä huoli. Ennen pitkää hän ymmärtää kuinka erotella jalokivet puolijalokivistä, kuinka erotella syötävät kasvit myrkyllisistä. Mutta sitä ennen: älä anna hänelle päivää, älä anna hänelle yötä

Nuori nainen keltaisessa takissaan ja koira hänen
taustallaan, puhelimessa hengittävä koira jonka
punainen kieli lepäs hänen jalkateränsä päällä,
hiekkarantaa pitkin kulkeva nainen jonka korkojen
pistoista syntyi tämä laulu, ennen kuin kuolin olin
tuolla, koiran punainen kieli lepäsi minun jalkaterääni
vasten

Energisyyteni oli huomattavan kadoksissa. Ystävät,
minusta tuntui että pimeyden hiukset olivat vihdoin
minut peittäneet

Pronssinen sirpinterä ja sen yläpuolella teräksinen sahanterä

Unessa oli ilves, jonka kaulassa oli satelliittipanta. Katselin sen liikkeitä suurelta näyttöruudulta. Väliin se liikkui hämmästyttävän nopeasti, väliin hyvin hitaasti. Se alue, jolla ilves kulloinkin oli värittyi jonkin väriseksi, yleensä punaiseksi, vihreäksi tai keltaiseksi ja sitten haaleni hiljalleen. Katselin ilveksen liikkeitä näyttöruudulta, se oli todellisuus, ja mielessäni katselin ikään kuin elokuvaa, se oli uni unen sisällä ja siinä mies juoksi peltoaukean poikki ja ylös kukkulan keltaruohoista rinnettä, hän kantoi ilvestä sylissään

Tuon unen yhdistin Yves Saint Laurentin ja Pierre Bergén taidekokoelman huutokauppaluettelossa näkemääni kahteen veistokseen: toinen esitti hyppäävää kaurista, jonka kaulan ympärillä oli pyöreillä kivillä koristettu panta ja toinen esitti arkaaista leijonaa kita ammollaan

Terttuseljan ytimestä ja kuivuneista, kärjistään kolmihaaraisista ruohonkorsista tehtyä naamiota katsoessaan hän peitti kasvonsa käsiinsä ja huokasi jotakin ja myöhemmin osoitti minulle naamion suun sivulla olevia merkkejä ja sanoi, että oli nähnyt niissä rannalle kumartuneen naishahmon jonka jaloissa oli suuri, vielä pyrstöään nytkäyttelevä kala

Hengähdyttävä puuterintuoksu asetettuna lautaselle. Kuolema.
Violetin verhon toisella puolella. Katsonko sinne ennen kuin
herään. Violetin silkkiverhon toisella puolella

LYHYT NÄYTELMÄ
Mies pyyhkäisee joka viides sekunti vaaleanruskean takkinsa sitä kohtaa, jossa olkapää muuttuu hihaksi, nainen sulkee aina tuolloin silmänsä hetkeksi ja avaa ne sitten hitaasti ja tuskaisen näköisesti, mies kaivaa savukeaskin esiin ja sytyttää savukkeen, pyyhkäisee takkiaan ja samalla tulee singonneeksi tuhkaa naisen suuntaan, naisen ilme käy jähmeäksi ja hän astuu sivuun, mies astuu hänen suuntaansa, nainen kääntyy mieheen päin, puristaa kätensä nyrkkiin ja salamannopeasti vie sen miehen kasvojen eteen ja avaa aivan auki

NEUVO 2
Näytä hänelle valkoinen päivä ja anna kitkeryyden tuoksu, purista häntä kädestä ja varo olemasta liian hellä

NEUVO
Näytä hänelle, että se mitä puhut on totta. Potkaise, liioitellusti, saapas jalastasi, sulje silmäsi ja kieltäydy kaikesta kunniasta, sitten työnnä jalkasi takaisin, hitaasti. Tämä ei ole mitään muuta kuin marssia, marssia katse kiinnitettynä ruusuikkunaan. Sano hänelle, että emme ole perillä; kukaan ei odota meitä ja siksi emme voi tullakaan perille

Tämä vihkiytyneille avautuva sali, tai kuva salista, kuva, johon voi upottaa itsensä, johon voi vaipua kuin veteen. Nämä neljä silmää, neljä viivyttelevää silmää kaiken yläpuolella

"Mikä on kuolema, joka ei mitään löydä", hän kysyi kuljeskellessamme metsässä. Sitten hän juuttui puun luokse, siveli ensin hellästi sen kuorta ja sitten alkoi raapia sitä keltaiseksi lakatuilla kynsillään näyttäen poissaolevalta. Tartuin hänen olkapäähänsä ja hän ravisti käteni pois. "Se tarjoaa naurettavan lyhyitä silmäyksiä eikä koskaan ymmärrä parastaan."

Punaisilla verhoilla eristetty huone. Toive. Aiheeton
toive, joka pitää hengissä. Unien sini. Kuolema.
Pitkin siemauksin. Herkullisia hetkiä. Silkin
alla. Rotta. Ei. Lisko. Ei. Sinä itse. Ei aikaa
muuta kuin onnelle.

Jokainen pölyhiukkanen, joka liukuu pitkin sen pintaa, raapien, raapien hyvin pehmeästi mutta kuitenkin raapien, raapien tuota hiottua, lakattua ja kiillotettua pintaa

Olisin tahtonut kyetä tunkeutumaan seinien lävitse; kyetä koskettamaan sitä, mitä muutoin voin vain aavistella; ajattelin hiekkaan itsensä kaivanutta miestä, joka kuitenkin kuvitteli viereensä tulppaanin, kasvamaan hiekasta, ja tulppaanin alle hämähäkin; mutta ei, katselin ylhäältä kulkuetta, tie oli hiekkainen, taivas sininen; ja ajattelin sitten kvartsijärkälettä, joka näkee joka yö unta timantista

Voi, sielu murtuu silloin
ja pelko valtaa, milloin
sa alat rakastaa.
Kun kiihko mielen täyttää,
niin kaikki turmat näyttää
uhkaavan rakkaimpaa.

Hän ei voinut ilman sydämen tykytystä nähdä, kuinka naisilla rusoittaa veri sinisten suonien lävitse. Hän oli valmis mihin vain kaunottarien vuoksi

Alkoi jo hämärtää, mutta valaistus oli heikkoa. Hän halusi lakaista lumen pois Floran päältä. Yrittäessään kepillään karistaa lunta pois jumalattaren lanteilta hän ei kuitenkaan ylettynyt kuin pikkusormeen saakka, ja sitä paitsi lumi oli jäätynyt kuvan päälle; hän koputti useamman kerran kepillään kohmettunutta lunta, mutta lakkasi kohta ja laskeutui rappusia alas tielle, varjosti silmiään ja katseli pylväskäytävää. Lumen valkeiksi tuiskuttamien poppelipuiden läpi hän ei nähnyt mitään, mutta tunsi vanhaa voimakasta kateutta

Elleivät hänen jalkansa olisi niin heikot, hän kävelisi heti järvelle, jossa hän oli joskus aikoinaan soudellut Pleniran kanssa, ja vaikka järvi olikin nyt jäässä, olisi koputtanut sitä kepillään

Yön tumma verho valahtihe
ihanaan puistoon ja vanhaa,
jänteistä etusormeaan se ojens'
ja kuunteli ääntä heleää jok'
halkoen hämärän kajahti,
katkonaisena, notkeana, aivan
kuin olis' tuuli tuonut sinne
jonkin oudon linnun, ja
vavahtain, riippuvilla karkeilla
sotamiehenhuulillaan toisteli
noita sanoja, äänettömästi,
hiljaa

Taipuneen puunrungon tai kamiinan kuopalle painuneen kyljen,
päivällispöydän viimeisten viilenneiden palojen, kuin
paineaallon tai yksityissihteerin sirojen sormien ja huomattavan
sormuksen jonka kivestä heijastuu kuvasi,
matalahkon palatsin, joka jo neljännesvuosisadan on
ollut asumattomana,ikkunaluukut kiinni naulattuna,
puiden lomitse näkyvän ja vain joskus harvoin
äkkiä eloon virkoavan

Usein vaeltaa huoneissa kuulematta,
huomaamatta mitään, pureskellen
kynsiään ja katsellen kaikkia,
kylläisenä ja raukeana, miettien
vain kaula-aukon syvyyttä, sitä
ihmeellistä silkinhohdetta, viipyillen
käännähteleviä kantoja, korkoja
tai hämmästyttävää, ikävystyttävää
huhuilua kaukaa talon takaa

Mitä kurkkumme ajattelee, sen me juomme,
ja mistä sydämemme kieltäytyy, sen me jätämme
ja mitä munuaisemme rakastavat, sitä me kaipaamme.

Kaikki päivät vain riisuvat itseään

Herkullista taas kultaseni, nostalgia
joka on hitaasti uutettu syyllisyydestä

Minun käsilaukkuni ja sinun rahasi
vai minun pöytäni ja sinun tuolisi
vai minun altaani ja sinun vetesi

Perustavanlaatuinen laskuvirhe saattaa laskuvarjohyppääjän aivan outoon maisemaan. Paikoilleenkahlittuna on yritettävä ymmärtää mikä on mahdollista. Lapsuudestani muistan tämän: laskuvarjohyppääjät pudotetaan lumikentälle, toinen heistä putoaa puuhun, ja toinen hautautuu lumeen. Mietin kumpi heistä selviää. Se, joka on lumen povessa vai se, joka roikkuu puussa jalkansa katkaisseena ja valon sokaisemana. Myöhemmin kuitenkin radioantennin kuula heitetään ylöspäin, roikkumaan oksaan, kuuluu särinää, naksahduksia ja viimein toinen ihmisääni

Kyllä. Ei. Vanhat ystävät. Vapina.
Nuori, hyvä vaimo. Uuni. Eristynyt mökki.
Pellon laidassa. Jumala nähköön. Sydämen
ääni. Aivan kuin unessa nähty. Povea kohottava
voide. Kiinassa kasvavista ruo'oista uutettu.
Silkkisukat. Kuolema. Kyllä. Tuhka ja tomu.

Nämä onnen synnyttämät varjostumat ovat kuin tummumat hopeassa tai timanttien epäpuhtaudet.

Kun ryhdyttiin keräämään astioita ja palaneita kynttilöitä nousin minäkin, ja sanoin ääneni hiukan huojuen, ole onnellinen sinä joka kuljet vetten päällä, sillä nahkasaappaittesi kannat eivät kulu

Liota sitä ensin tammenkuorivedessä,
sitten unohda se äläkä näe siitä unta

Luonnossa on vain irrallisia esineitä eikä syytä siinä mihin sen laskin.

Jäljitelmämarmoria olevan öljylampun kamala tuike kun oli mentävä. Saatoin itseäni, se tuntui kummalliselta, alas portaita. Keskustelin itseni kanssa, historia ja sota, kuuluvatko ne sitten yhteen, eikö jokin laskeutuva voi olla samalla nouseva. Kullasta taotun rintakorun kamala tuike kun istuin pöydän ääressä, pää olkapäideni päällä, pääni päällä hattu, jonka laskin pöydälle hansikkaiden viereen. Kamala kultaisen rintarossin tuijotus. Olen toiminut väärin, ajattelin, olen toiminut väärin ja tarjoilijalta pyysin lasipullossa vettä. Lasipullossa. Pöytä muuttui värittömäksi, tai läpinäkyväksi, sitten kuulin kumman kuiskauksen: Keurusselkä, eikö tämä ole syntymäni maisema, tai eikö tämä ole se maisema jossa olen kasvanut. Itsekään en sitä ymmärtänyt. Itsekään en ymmärtänyt kuinka katselin alhaalla kulkevia mustia autoja, minkki, kaulassa minkki, se puhui tapahtumista, ja jos joku joskus tuli kysäisseeksi jotakin se näytti kuin elektronikellolta viktoriaanisen takan suunnattomalla reunuksella, loppuunpalaneiden kynttilöiden vieressä, nurkkauksessa, missä outo vanha mies istui vastapäätä hiljaisuutta. Ystäväni, minkki sanoi, mitä se sinulle kuuluu, lastenvaunuihin mahtuu paitsi lapsi, niin myös jalokiviä, helmiä, heinäsirkkoja. Mitä surullisempi tarina on, sitä parempi se on, sydän on hyvää murskattuna ja hymy poikkinaisena.

Minulle heinät, älä jätä muruakaan,
lintu parat kirkuen yllä keltaisten
peltojen, nuoren rinnan ja kuiluni
musertavuus, kaivojen kellastuvat
seinämät, joidenkin on oltava
alakuloisia ja mietteliäitä,
sen ovat viisaat sanoneet

TORNI
Hän oli suuri, yllään tikattu, musta takki, hiukan liian lyhyt käsivarsista, ja hänen äänensä oli ihmeellisen soinnikas, peltojen ja yli ja metsien lävitse helposti kantautuva, yhtä hyvin tavaratalon melussa kuuluva kuin lintujen huudonkin läpi, ja hän piti päätään ylväästi koholla ja liikutti käsivarsiaan hitaasti mutta sormiaan sitä vastoin nopeasti

Ylhäällä, nämä ovat tikkaat, tämä on
alhaalla

En tiedä onko tässä nyt sen kummempaa. Ei ole mielestäni. On kaikki selvää kuin lähdevesi. Ilma on lauhtunut, unet, näyt. Tässä. Olen ostanut puita, useita motteja, kuollutta puuta jota sytyttää palamaan. Kuollutta ainetta, mutta palavaa

Hämärä tampuuri, brokadipöytäliina, haarukat, veitset – vai onko tämä sittenkin kahluuallas, nahkaiset saappat, joiden varsiin levä paakkuntuu ja josta sen myöhemmin voi repiä irti – vai auki napitettava kesäasu, liian vilpoisa yöllä ja liian kuuma päivällä

Tämä kuva, siis ympyrä, jonka kehä oli hiilellä piirretty, aivan tummaksi, niin että jos piirrosta ei olisi kiinnitetty, olisi tuo kehä irtaantunut suureksi, tummaksi pilveksi, ja kuvio ympyrän sisällä, tyyliteltyä siipeä muistuttava ja pelkästään vaakasuorista ja pystysuorista viivoista sommiteltu

Tämä kuninkaallinen käännös lieni odotettu. Samalla tavoin odotettu kuin se hienoinen värinä siivessä ennen maan koskettamista. Olin ostanut lentokentältä silkkisen huivin, se oli kiedottuna ranteeni ympärille kun avasin oven. Hiljaisuus. Leikkokukat kirkkaassa vedessä ja hunajapurkki maljakon vieressä. Jotkut laittavat veteen aspiriinia

Haavat olivat korkeita, niiden takana oli mutkitteleva kiviaita, ties miksi tehty keskelle kuusia, kasattu suurista kivistä, jotka epäilemättä oli vivuttu ylös pellosta, ymmärretty että ne kuuluvat tuohon, että niiden takana on metsä ja niiden edessä haavat, silloin vasta nuoret

Hän ei huoli vaihtaa mielipidettään. Kohmeinen kärpänen ikkunalaudalla etsiintyy siihen, missä aurinko osuu sen siipiin. Sitten se kellahtaa kumoon, näyttää elottomalta. Siitä hän käänsi katseensa pois, ei jaksanut nähdä, ei sietänyt nähdä

Sen lävitse on mahdotonta tunkeutua kävellen. Olenkin aina ajatellut että maalaukset ovat sellaisia, joiden lävitse on mahdotonta kulkea. Herra varjelkoon kuitenkin aina elämästä ohi oman aikansa ja ohi itsensä.

Kahdeksanvuotisen työni hedelmä oli siinä. Asetin sen hiljaa arinalle, tiesin hallitsevani asian kulun siitä hetkestä lähtien kun liekki valaisee huoneen. Vilu puistatti minua mutta ravistelemalla itseäni toisensuuntaisesti loppui puistatus. Kivipermanto oli kylmä, alhaalla rapistelivat hiiret, mustan pöydän yläpuolella riippui punotussa silkkiliinassa koristeellinen pronssipallo.

Kuuului pesuveden loisketta. Joku oli – vai oliko – no, öljylampun liekki oli suurentunut, varjot heiluivat seinälle ripustetulla ryijyllä. Ryijylläkö? Oliko tämä se – puristeliko hän olkapäitänsä saunassa, ehkä vilkuili silmäkulmistaan ikkunaa, ehkä liikuskeli edestakaisin läikyttäen pesuvadista lämmintä vettä – vai oliko se hän – ehkä ei, eihän tästä kaikesta voi katsoa niin kuin kalan kiduksista ja silmistä onko se tuore – mutta yhä vain öljyliekki oli kirkas, syvä, loistava – särkyikö jossakin kaukana jotakin, eikö – kuului yhä loisketta ja puhinaa, entä – ja oliko tuo, tosiaan, oliko tuo kimmeltävä, valkeaksi maalatulla ikkunalaudalla, briljanttisormus – ja höyry, se tuprahteli oven alta, siitä ehkä puolen sentin raosta, ja jos siitä olisi vilkaissut, olisiko nähnyt jalkapohjat – eikö tuo – ja pieni veistos, jäljitelmä jostakin kuulusta patsaasta, joutsen ja sitä kaulasta puristava poika – eikö tämä – vai onko se vain silmänlumetta, luhistuuko kaikki sinä hetkenä kun nousee tuolilta – sammuuko liekki, valtaako pimeys – ja sitten räiskähdys, vaimea huudahdus ja taas hiljaisuus – vain höyry – laulu kuin puristettujen huulten välistä – sieltä, sipsutellenko astuva

En ymmärrä, milloin minua ei tarvita, milloin minulla ei ole tavatonta arvoa, ja sen vuoksi minun onkin mahdotonta koskaan olla armollinen itselleni. Voin hyvinkin olla armollinen toisille, se sopii minulle oikein hyvin, voisi oikeastaan sanoakin, että tarvitsen sitä, tunnen itseni tyytyväiseksi jos voin olla armollinen jollekulle toiselle – ja samaan aikaan vihaan jokaista ihmistä, varsinkin sitä joka katsoo kasvojani, vilkaisee väliin silmiäni mutta pääasiassa kuitenkin tarkkailee vain leukaani ja huuliani ja harmittelee elämänsä kurjia sattumia, sitä että hallin kattotuoli on alkanut murtua, että vaahteraparketissa on kummallisia naarmuja tai että kukaan ei osaa suudella kunnolla kummallekin poskelle. Noina hetkinä on vain oltava nopeaotteinen, toisin sanoen armollinen