Hän käveli takaisin makuuhuoneeseen,
löysi myttyyn sängyn alle työnnetyn vielä
kostean mackintoshin ja rutistuneen Gitanes-
rasian sen vasemmasta rintataskusta. Gitane,
jonka hän sytytti oli niin kuiva, että se hehkui
kuin suurempikin. Hän veti mackintoshnin
ylleen ja katseli itseään makuuhuoneen suu-
resta peilistä, jonka kullatuissa kehyksissä ku-
vattiin arkipäiväisiä esineitä: savukeaskeja,
teekuppeja, avattuja sardellirasioita. Lepakko
on hiiren idea enkelistä, hän ajatteli. Ja monia
muita ajatuksia, jotka kaikki olivat sävyltään
samanlaisia. Gitane paloi epätasaisesti ja
rätisten, lopulta hän antoi sen pudota suu-
pielestään ja painoi kantansa alla vasten
kivilattiaa. Kaikkialla oli juhlien jälkiä, olut-
tölkkejä kasattuna vasten seinää, punertavia
kukkamurusia ympäri lattioita, puoliksi
juotuja espressokuppeja, laseja, joissa oli
joko hämmentävän keltaista tai hämmentä-
vän sinistä nestettä, olutpulloja kyljellään,
pystyssä ja ylösalaisin käännettynä, viinapul-
loja, viinipulloja ja kuohuviinipulloja ja
niiden korkkeja, kaksi särkynyttä liitupiippua,
jonkun pahasti silmäpakoiset sukkahousut,
useita pikkuhousuja, joiden kaikenkattavaan
analysointiin olisi tarvittu tutkimusryhmä,
kuivunutta ruohoa, kuivunutta kuraa,
puoliksi syötyjä piirakanpaloja ja keskellä
lattiaa paistettu hauki pitkällä hopealautasella,
josta oli jäljellä pää, ruodot, pyrstö ja osia
vasemmasta kyljestä, ja hauen ympärillä
kivilattialla oli satunnaisia meetvurstivii-
paleita, jotka olivat epäilemättä jättäneet
kiveen merkkinsä, ellei sitten kiven pinnassa
oleva vahapohjainen aine estänyt sellaista.
Hän huokasi ja veti askista viimeisen Gitanen,
sytytti sen ja tarkkaili jatkuvasti silmällään
sen kärkeä, joka suhisi, rätisi ja paloi kuin
pienikokoinen pelastussoihtu. Tämä oli
alkuräjähdyksen jälkeistä aikaa, se hetki,
kun hiukkaset kimpoilivat "suuressa arkus-
saan" kuten Leo sanoi. Niiden voima oli
riippuvainen Jumalasta, kuten aina, mutta
erityisesti tuona hetkenä. Kukaan fyysikko
ei voi olla uskomatta Jumalaan. Hän nosti
espressokupin käteensä, nuuhkaisi sitä ja
kaatoi sitten kylmenneen ja kitkerän juoman
nieluunsa. Se virkisti häntä, sai hänen mieleen-
sä palaamaan enemmän ja tuntui voimistavan
hänen vasemman, glaukooman vahingoittaman
silmänsä valoaistikykyä. Maailma alkoi vähi-
tellen näyttää kauneuttaan hänelle. Hän nosti
hopealautasella olevan hauen silmiensä eteen,
katsoi sitä silmiin ja näki, kuinka niistä heijastuivat
katon kuusikulmiot, ja hän näki, kuinka se
selvästi nyökkäsi hänelle ja hymyili niin, että
terävät hampaat välkähtelivät. Hän käveli
takaisin peilin luo ja tarkasteli pupillejaan.
Ne olivat kenties hiukan laajentuneet. Hän
tunsi suussaan lievän sitruunan maun, joka
kuitenkin katosi nopeasti. Sitä seurasi tuoksu-
aistimus, aivan kuin joku olisi nopeasti tullut
hänen lähelleen ja sitten häipynyt yhtä nopeasti.
Ihmisen, hienostuneesti itsensä hajustaneen
ihmisen tuoksu. Kylpyhuoneeseen hän käveli
vihellelleen ja jähmettyi sen ovelle. Keskellä
lattiaa, aivan tähden päällä, makasi sikiöasen-
nossa nuori mies, jolla oli musta pujoparta eikä
yllään muuta kuin oikeasta lahkeestaan hiukan
revenneet mustat Diesel-farkut. Hän käveli miehen
luo, nosti hänen päätään, koetti hänen pulssinsa
ja avasi toisen silmän ja tarkasteli sitä. Sitten
hän antoi pään kolahtaa vasten kaakeleita ehkä
hiukan liian kovakouraisesti ja hyvitti erheensä
silittämällä hellästi miehen ohimoa. Hän teki
tarpeensa ja viivytteli kauemmin kuin olisi
ollut tarkoituksenmukaista. Sitten hän muisti
jälleen hauen ja palasi keskelle sitä, joka vielä
muutamia tunteja sitten oli ollut juhlien heh-
kuva keskipiste ja nyt oli erämaa kosmoksen
laitamilla. Hän keitti teetä, siemaili sitä ja odotti
jotakin tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut.
Senkään jälkeen ei tapahtunut mitään, jollei
mukaan lueta sitä, että hänen vasen jalkansa
puutui ja hän joutui kävelemään ympäri huonet-
ta voidakseen taas tuntea olonsa hyväksi. Kaik-
kialla oli hiukkasia, jotka koettivat tunkea hänen
ohimolohkostaan sisään. Niiltä välttyäkseen
hän käveli vaatekaapille, vertaili pitkään eri
huivien värejä ja siten niiden absorboimia
aallonpituuksia ja viimein päätyi koboltin-
siniseen huiviin, jonka kietoi tiukasti päänsä
ympärille. Hänen olonsa parani välittömästi
ja palasi teensä ääreen. Se oli haaleata ja hän
tunsi aina kulauksen nielaistessaan kuinka
aivan pikkuruiset lintuset visersivät hänen
kurkussaan. Hän unohti hetkeksi itsensä,
ei irronnut ruumiistaan vaan antoi sen ir-
tautua itsestään ja tarkkaili kun se nousi ylös
hehkulamppuja kohti. Hän oli sidottu maa-
han monin erilaisin kemikaalein ja yhdistein.
Suurin niistä oli vesi, ensimmäinen ja viimei-
nen. Hän näki sivusilmällä, kuinka nuori
pujoparta hoippui ulos kylpyhuoneen ovesta,
katsoi häntä laajentunein, tummin silmin
ja ilmiselvästi mietti tilanteen juonta. Hän
varoi katsomasta pujopartaa suoraan. Jos
hän olisi tehnyt niin, pujoparta olisi voinut
kaatua maahan samaan tapaan kuin karahkalla
hutkaistu karhunputki. Sen sijaan hän heilautti
kättään hyvin eleettömällä tavalla ja antoi ran-
teensa jäädä ikään kuin ilmaan riippumaan, niin
että hänen hiukan ojennettu etusormensa osoitti
pöydällä sojottavaa posliinista teekannua, jonka
kylkiin oli maalattu hienostunein sivellinelein
erilaisia nukkuvia tai huumaantuneita lintuja.
Pujoparta seisoi paikallaan ja katsoi häntä,
sitten karisti kurkkuaan, yskäisi ja käveli yhden
askeleen kohti häntä. Sitten pujoparta veti
syvään henkeä ja käveli hänen luokseen, istuutui
pöydän toiselle puolelle ja nieleskeli tiiviisti.
Juo teetä, hän sanoi pujoparralle. Se auttaa.
Pujoparta nyökkäsi, otti sormillaan vastaan
hänen töytäisemänsä teekupin ja kaatoi sen
hiukan vapisevin käsin niin täyteen, että vain
nesteen pintajännitys piti sen kupissa. Sitten hän
laski päänsä ja imi nestettä huuliensa väliin
samaan tapaan kuin vasta ensimmäisiä kertoja
tällä tavoin juova varsa. Hän näki, kuinka pujo-
parran huulet muuttuivat mustiksi ja paisuivat,
ja kuinka hänelle kasvoi turpa, josta sojottivat
hienoisesti värähtelevät aistinkarvat, ja sitten
kaikki särähti samaan tapaan kuin häiriöisen
television kuvassa ja samaan aikaan hänen kor-
vastaan kulki sähkövirta toiseen korvaan. Purp-
puransävyinen ja synapseja väkivaltaisestikin
kohteleva sähkövirta. Se kuitenkin aiheutti
hyvin euforisen tunteen ja sen jälkeen kulaus
teetä maistui aivan toiselta, paljon hedelmäi-
semmältä ja hän näki, kuinka kuvankaunis
kiinalaisneito poimi nuo kullanhohtavat
teesilmut ja nuolaisi jokaista ennen kuin
pudotti ne kaulassaan roikkuvaan nahkaiseen
avosuiseen pussiin. Pujoparta katsoi häntä
niin kuin hän olisi tehnyt taikoja, joiden
tarkoituksena on manata pahoja henkiä
paikalle. Hänen hahmonsa näytti nyt enem-
män linnun hahmolta. Hän ei uhrannut
ajatuksiaan pujoparralle vaan mietti muinai-
sia metsästysrituaaleja. Metsästys on aina
uhkapeliä, siksi miehet ovat siitä niin kiinnos-
tuneita. On olemassa vain tappio tai sitten
suuri voitto. Metsästäjä valuttaa omaa vertaan
keihäänsä kärkeen, houkuttimeksi ja hyvitykseksi,
tai sitten leikkaa itseltään sormen irti.