Homesieni on tieteelliseltä nimeltään raffaelphareopsis
skyteea ja muodostaa rihmastoja ja pesäkkeitä muskatelli-
köynnöksen oksankohtiin, jotka ovat jollakin tavoin
ulkoisesti vaurioituneet, ts. kuori on irronnut tai mer-
kittävästi ohentunut joko mekaanisen ärsytyksen tai
jonkin kuorta vaivaavan taudin vuoksi. Tarkkailijamme
luki nämä sanat kirjasta ja puisteli päätään. Hänen
kasvoillaan oli pimeys: hänen silmänsä olivat tummu-
neet ja varjo hänen nenänsä vasemmalla puolella muut-
tui syvemmäksi. Hän katsoi ulos: harmaa, teräksinen
taivas. Ei mitään kerrottavaa jälkipolville. Oliko tämä
päivä se, jolloin kaiken on tapahduttava, tai tapahduttava
kuten ennenkin. Hän vilkaisi sängyllä makaavaa naista
ja ajatteli, pateettisesti, että jos Paul Gauguin olisi
tässä, hän alkaisi maalata ja unohtaisi siksi hetkeksi
kuppansa. Torakka nousi pitkin ikkunanpuitetta,
seisahtui hetkeksi ja heilutteli tuntosarviaan. Ei mitään
mainittavaa, ei mitään mistä voisi kertoa. Tarkkailijamme
otti esiin muistikirjansa, siveli sen kantta hellästi ja
aloitti: katsoin hänen sormiaan, jotka puristuivat
ohjauspyörän ympärille. Oikean käden etusormessa
oli kultainen sormus, jossa oli sinertävä topaasi. Hänen
silmänsä seurasivat tietä, hänen otsansa oli hienostu-
neilla rypyillä. Tuo kissanainen tiesi mitä teki ja unohti
kaiken muun täydellisesti. Pysäytä, sanoin hänelle, mutta
hän ei ollut kuulevinaan. Kenties en sanonutkaan mitään,
kenties vain kuvittelin sanoneeni ja siksi kuulin korvissani
oman ääneni. Mutta sitten hän ajoi tien sivuun, sam-
mutti auton ja sulki silmänsä. Me kaikki nukuimme
kunnes auringonvalo tunkeutui luomien läpi suoraan
ohimolohkoon. Tuulilasiin oli tiivistynyt kosteutta,
hän käynnisti auton sanomatta sanaakaan ja niin me
olimme jälleen matkalla. Bast, hän sanoi. Bast, sanoin.
Niin, hän sanoi. Hän käänsi katseensa poikaan ja pudisti
päätään. Etkö tiedä, kuka on Bast, hän kysyi. Poika
pudisti päätään, hetken ajan hän näytti lapselta, epä-
tietoiselta viisivuotiaalta, joka on nähnyt liikaa. Ei,
et sinä, nainen sanoi. En välitä sinusta, silloin kun
olin vielä nuori, hän kohautti olkapäitään, silloin
kun olin vielä nuori nauroin itselleni, kun ajattelin
että kaikki miehet ovat sellaisia, silittelevät sormil-
laan tuoksuvia kankaita, nauttivat ruusualttareista
ja ajattelevat, että se on kuin silkkiä... Onko sinulla
nälkä, poika kysyi. Toivoin, nainen sanoi. Toivoin
silloin niin, että olisin kohdannut vastustajani, mutta
ei. Olin niin korkealla, että mikään ei tavoittanut
minua. Mikään ei kyennyt tunkeutumaan minuun.
Eikö se ole tragedia, nainen kysyi. En tiedä, poika
sanoi. Daphne ja Chloe. Ei, nainen sanoi. Ei, ei, ei.
Hän nousi, katsoi poikaa ylhäältä alas, hän oli
varmasti pidempi kuin 180 senttiä, koska hänellä
oli korkeakorkoiset saappaat. Poika karautti kurk-
kuaan, yritti saattaa itsensä johonkin mutta epäonnis-
tui siinä surkeasti. He kävelivät perätysten huoneesta,
alas kadulle. Nainen ei vilkaissutkaan enää häneen,
käveli vain takamus keikkuen ja kovaa vauhtia suoraan
eteenpäin. Minne, poika mietti ja kääri mackintoshia
tiukemmin ympärilleen. Hei, hän sanoi, mutta nainen
ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Helvetti,
hän korotti ääntään ja tarttui naista olkapäästä. Mitä,
nainen sanoi esittäen yllättynyttä, mitä kuvittelet
tekeväsi, mitä luulet että minä olen tekemässä?
Poika koetti rauhoittaa itseään, ajatteli vihreätä
verkaa. Rauhan ja tasapainon tyyssija, varsinainen
pyhättö. Hän katsoi naista, jonka kasvot olivat
nunnan kasvot, kalpeat ja jumalalliset. Hän oli
antanut itsensä Jumalalle. Poika sulki silmänsä
hetkeksi ja koetti muistella sitä tuoksua, joka
puserossa oli ollut, kenties magnolia, häivähdys,
ja hunaja. Sitten hän avasi silmänsä ja katsoi
kasvoja, jotka nauroivat hänelle. Jonkinlainen
pelleilijä, naispuolinen Jokeri, hyyena, jonka
kuono aukesi hymyyn ja sitten nauruun. Hän
irrotti kätensä naisen olkapäästä kuin olisi
saanut sähköiskun ja katsoi naista hämmenty-
neenä. Sinun on tultava, hän mutisi. Joudun
vaikeuksiin tästä. Et sinä joudu vaikeuksiin,
typerys, nainen sanoi. Kuvitteletko, että
kuolema on pahinta mitä voi tapahtua, ehei.
Pahin tulee vasta sen jälkeen, eikä sekään ole
kovin pahaa. Ja sitten tulee seuraava huone.
Ne ovat selvästi saaneet sinut hyvin koulutettua,
tulet kun vihelletään ja lähdet kun sanotaan.
Ei siihen ole mitään syytä. Luuletko, että
minua voi määräillä samalla tavoin. Näytänkö
minä siltä, nainen kysyi. Et, poika sanoi. Nainen
ei tosiaan näyttänyt siltä, vaan Paholaiselta,
joka nauroi hänelle täyttä kurkkua. Olisit
nähnyt ilmeesi, nainen tirskui. Minä en mene
minnekään, minne sinä sanot. En todellakaan,
paina se kalloosi. Menen sinne, minne omat
jalkani minut johdattavat. Luuletko, että en ole
perillä asioista? Et voisi olla enempää väärässä.
Poika mietti, mitä nainen oli vetänyt. Hänen
silmänsä näyttivät normaaleilta, hänen hengityksensä
oli normaali, mutta hän ei selvästikään ollut sellai-
sessa tilassa kuin ihmiset yleensä. Nainen kääntyi
ja jatkoi pirullista kävelyään, suoraan eteenpäin,
tiktiktiktik, hänen korkonsa tikkasivat katua.
Vasemmalle, suoraan pimeään, jossa mistä tahansa
saattoi hyökätä mitä tahansa. Kaksi naakkaa
lennähti kumpikin omalle puolelleen, ylöspäin,
pois tuosta hunajanvärisestä hiuslaitteesta.
Luuletko, että minun elämäni on helppoa, nainen
sanoi. Mutta hänen sanansa painuivat seinien
saveen eikä poika kuullut niistä mitään. Ehkä
niin oli parempi, he olivat toisilleen ikuisesti
tavoittamattomat. Ja he olivat pöydän vastak-
kaisilla puolilla, nainen hieroi mustan, ohuen
nahan peittämiä sormiaan vastakkain ja näytti
siltä, että oli kylmissään. Sitten hän kosketti
kaulaansa ja katsoi miestä toisella puolella,
hänen silmänsä olivat surulliset. Tämä oli
asento, jota hän oli harjoitellut pitkään,
vuosikausia, ja nyt hän saattoi toteuttaa sen,
mustan auton lyhtyjen valossa, sirkkojen
sirittäessä jossakin sivuilla. Olen jänis, hän
sanoi. Olen aina ollut jänis, juossut nopeasti
pakoon. Minulla on nopeat jalat, kehittyneet
reisilihakset. Pistän valkoisen turkin päälleni
ja pingon. Mies katseli häntä, mies, jolla oli
musta, tuuhea parta ja päässään astrakaani-
hattu. En minä jää ansoihin, nainen sanoi. Ja
jos jään, tiedänpähän missä olen. Ja tiedän,
että tulen olemaan vielä jossakin muualla. Sitä
on usko, ei mitään muuta. Lakkaa puhumasta
itsestäsi, mies sanoi. En kestä sitä, en kestä
kuulla pateettisesti värisevää ääntäsi enkä kestä
nähdä hunajahiustesi surahtavan puolelta toi-
selle. Surahtavan, nainen sanoi. Lyhdyt sam-
muivat, sitten ne syttyivät jälleen ja he olivat
siinä missä ennenkin. Mutta nyt valot olivat
pitkät, miltei ruumiiseen tunkeutuvat. Nainen
palasi takaisin suruunsa, teeskenneltyyn ja
kauniiseen univormuun, jota hän rakasti niin.