Herää toveri, valo vaihtui toiseksi, rannekello
riipiytyi hänen kädestään kun auto hänen taka-
naan mutkitteli liikenteessä, torvet soivat
hänen ympärillään ja huuto, herää toveri,
taksista joka kiihdytti hänen ohitseen vain
senttien etäisyydeltä, minä en usko sitä,
hän ajoi sillalla ja edelleen kaiken saastan
täyttämää katua, tornien juurella, ruostu-
neiden piippujen kierteiden alapuolella,
väsyneen koneen äänessä ja väsyneiden
kumien vikinässä, hän kiihdytti kohti
jalkakäytävää jotta pääsisi ohi, venyi,
pystyi siihen, livahti välistä, pääsi pois
ja yritti repiä ilmastointia suuremmaksi,
perhoskytkintä, kun koko auto alkoi vavista
metallin ja kiven kirskuessa, punertavien
kipinöiden valossa, hän koetti pitää päätään
suorassa voimaa vastaan, veti itseään ulos-
päin ja väänsi ohjauspyörästä ja kuuli,
kuinka auton ronkki aukesi ja sitten
sulkeutui hiljaa kun vauhti kiihtyi. Etkö
usko Herraan, aivan kuin sen voisi valita...
Hän vilkuili sivuilleen, katsoi näkyisikö
mitään ennustettavaa, mitään, mistä voisi
ottaa kiinni kuin naisen käsipuolesta, hän
kuunteli kuuluisiko hänen korvissaan mu-
siikki, teema, mutta ei mitään. Naiset kä-
velivät hänen ohitseen päät koristettuina
mitä kummallisimmin tavoin, villi-ihmiset,
ja heidän outo kielensä, jota ei koskaan tar-
koitettu ihmisen korville vaan pelkästään
koneille. Ihminen oli siinä kaikessa väli-
kappale, puhuessaan puhelimiinsa nuo naiset
puhuivat jumalilleen, jotka edelleen oksensivat
nuo sanat jonkun sivullisen korvaan. Ääni
muunnetaan, se ohennetaan, pakotetaan
noudattamaan tiettyjä kuvioita. Siitä pois-
tetaan ihminen. Tätä hänelle opetti Leo
Moskovan teknillisessä yliopistossa. Hän
katseli vasemmalle ja oikealle puolelleen,
nosti mustan kashmirtakin kaulukset ja
pujahti ihmisten joukkoon, antoi oikean
käsivartensa hipaista heitä, tunsi heidän
lämpönsä ja ihmisyytensä. Juhlat olivat
olleet pitkät, ne olivat tuntuneet ikuisilta
mutta nyt ne olivat ohi. Tämä oli veren-
imijöiden aikaa, kaikenkarvaisten vedättä-
jien, jotka uskoivat yhteen ja ainoaan: sii-
hen, että rahalla voidaan puhdistaa mitä
vain. Sadistit, jotka omistivat elämänsä
sille. Illallisen jälkeen. Nora, hän sanoi.
Eikä ajatellut asiaa sen enempää, antoi
noiden hunajahiusten heilahtaa omaan
suuntaansa ja jäi samaan huoneeseen
kaikkien niiden samankaltaiseen univor-
muun pukeutuneiden miesten kanssa,
keskusteli heidän kanssaan tulevaisuudesta,
katseli uneksivasti toiseen huoneeseen,
jonne oli muodostunut varsinainen mehi-
läispesä, toisissaan kiinni surisevien olentojen
täyttämä paratiisi, jossa kuka tahansa sai
kiinni juuri sen mitä halusikin. Daphne ja
Chloe. Ihmisjoukoissa on paljon haita, jotka
haluavat ainoastaan iskeä hampaasi mihin
tahansa ruumiisi osaan. Daphne ja Chloe.
Sohvat olivat pyöreämuotoisiksi suunnitel-
tuja, liioiteltuja niin, että ne eivät enää näyt-
täneet olevan kotoisin tästä maailmasta vaan
toisaalta, jossa painovoiman vaikutuskin oli
vähäisempi. Tähtien takaa. Naurettava, nau-
rava paikka. Pianosointujen lähde, alhaalta
kuuluvaan miliisiauton ääneen sekoittuva.
Luuletko, että meidän pitäisi pysähtyä ru-
koilemaan, hän kysyi ja nyökkäsi kohti ikku-
naa, jota sinertävät valot pyyhkivät. Vai vain
sanoa hyvää yötä? Mitä tahansa hyvä tarkoit-
taakin. Tämä oli uusi maailma, muodostunut
entisen raunioille, noussut siitä kuin versova
pelto. Oletko koskaan ollut jengitappelussa,
kysymys sekoittui tuon pianon vesimäisiin
ääniin ja sai hänen silmänsä vetistymään ja
muuttumaan vieraiksi. Ne olivat elävästä
lasista valmistetut olennot, jotka olivat
kiinnittyneet hänen päähänsä aivan vastoin
hänen tahtoaan. Mutta turha niitä vastaan oli
taistella. Hän kiersi takin ympärillensä, tunsi
kylmyyden poistuvan ruumiistaan villan väli-
tyksellä ja astui ulos ilmaan, jossa hengitys
höyrysi. Hiljaisuus. Daphne ja Chloe. Hän
oli jättänyt löytämättä sen, mitä etsi eniten.
Hän palasi takaisin heti. Maailma oli väriltään
jotakin meripihkan ja hunajan välillä. Sohvat
olivat ihmisten päällystämiä, ne oli verhoiltu
ihmisillä, joiden ulokkeita oli mahdotonta
erottaa vasikannahkaisista puolipalloista tai
koivurimojen ja teräksen muodostamista
monimutkaisista rakenteista. Hän astui suoraan
valkoiseen pikkuiseen mekkoon pukeutuneen
nuoren naisen eteen, laski kätensä hänen olka-
päälleen ja sanoi:... Hän ei muistanut myöhem-
min mitä hän oli sanonut, mutta se oli toimivaa.
Ylipäänsä kaikki mikä hänen suustaan tuli oli
toimivaa. Se johtui varmasti siitä, mikä sanoja
ympäröi. Rakastaminen on lopulta hyvin helppoa,
on vain hyökättävä kaikella voimallaan omaa idioot-
timaisuutta ja julmuuttaan vastaan. Ehkä hän sanoi
niin, ehkä nuori nainen katsoi häntä flyygelisilmillään.
Näin kävi. Hän työnsi naisen vasten seinää, suuteli
häntä ja painoi vasten seinään maalausta niin, että
se putosi alas. Naisen poskille kohosi puna, joka
kertoi maailmankaikkeuden valmistumisesta, kosmi-
sesta hyvyydestä ja ulkoavaruuden jumalien myötä-
mielisyydestä. Nainen istui maalauksen päälle, hevosen,
joka oli noussut takajaloilleen, sen turpa oli kuohu-
vassa syljessä ja ratsastaja oli heilauttamassa sapelia
päänsä yläpuolella. Tämä vodkahuuruinen maailma
oli sielujen kokoontumispaikka, jäisten sielujen,
vielä räjähdyksestä höyryävien. Naisen takapuoli
painoi pellavan, venytti sen kudosta ja sai öljymaalin
halkeilemaan. Olisi mahdotonta olla uskomatta
näinä aikoina, näinä kovina aikoina kun niin
paljon pahaa tapahtuu. Hän veti purppuraiset
silkkipikkuhousut naisen jalasta ja tarkasteli
hänen venuskukkulansa muotoa, tutkiskeli
itsessään sen kohottavaa vaikutusta ja laajensi
sieraimensa, jotta ne varmasti vetäisivät sisäänsä
jokaisen ilmassa leijuvan jumalaisen partikkelin.
Daphne ja Chloe. Tässä maailmassa, näillä
kaduilla, jota kansoittivat verisiin pukuihin
pukeutuneet riistäjät, jotka katsoivat kiikareil-
laan toisia riistäjiä rajan toisella puolella ja muti-
sivat itsekseen kirouksia. Ei, hän sanoi. Jumala,
hän sanoi, on tässä. Naisen vaaleat häpykarvat
vasten tuota tummaa, rakoilevaa taivasta. Juna,
joka pyyhälsi kohti kaukaisuudesta ja sai lumen
pyörteilemään sinertävänä keulansa ympärillä.
Herää toveri, tämä on verenimijöistä muodostunut
maailma eikä täällä saa teetä silloin kun haluaa.
Bastin kanssa on pelattava vain voitosta, hän
kuiskasi naisen korvaan. Bastin, nainen sanoi
voipuneesti. Aivan niin, hän kuiskasi naisen
korvaan. Kuka on Bast, nainen sanoi ikään
kuin viimeisillä voimillaan. Sellainen, jota
et haluaisi tavata pimeällä kujalla, hän kuiskasi
naisen korvaan. Nainen alkoi nauraa, klustereita,
hiljaisia ja lähteenomaisina pulppuilevia. Bast
voittaa aina, hänen hevosensa ylittää linjan en-
simmäisenä ja hän saa syliinsä liljat. Bast on
se, jonka minä haluan tavata pimeällä kujalla
ja iskeä nyrkin hänen kasvoihinsa. Ubb, vvv-
vvvgg, naisen puhe muuttui tulkitsemattomaksi
äänteiden virraksi, sanat muuttuivat todellisiksi.
Sinä hetkenä hän veti mustan silkkihuivin
kaulaltaan ja peitti sillä naisen kasvot, ei halunnut
nähdä hänen kosteita ohimoitaan eikä punaa,
joka oli noussut naisen poskille. Hän halusi
nähdä Daphnen ja Chloen, hän halusi nähdä
taivaan, jolla siniset juonteet risteilivät.