Don Draper katseli kuinka hän ahmi kaksi lautaselle vierekkäin asetettua metsäkanalintua, repi lihat ensin sormin ja sitten söi ne punaisilla puikoilla. Don Draper tunsi olevansa sementtiä jota hänen setänsä kaatoi pussista kottikärryihin. Aamuiset pilvet taivaalla olivat vaaleanpunaisia. Takiaisia tarttui hihoihin ja hihnoihin. Kaikki ovat hanhia, hän sanoi ja sylkäisi suustaan luun.

 

 

Don Draper katseli violettiin takkiin pukeutunutta tyttöä joka juoksi kadun yli nopeasti kuin hiiri. Hän ajatteli tytärtään Kaliforniassa, siellä missä hipit olivat ensin keksineet tietokoneen hippiaivoillaan ja sitten kääntäneet hansikkaansa nurin. Hän muisti männynkäpyjen äänen kun ne putoilivat peltikatolle. Hän seisoi kadunkulmassa niin kauan että pahoinvointi meni ohi ja jatkoi sitten eteenpäin.

 

 

 

 

Paul Kinsey kuunteli tointuneena vanhaa kutojaa. Caput mortuum on väreistä kaikkein hankalin, hän sanoi. Sitä on yhtä vaikea hallita kuin ihmistä joka on ottanut suuren määrän sekä rauhoittavia että kiihdyttäviä aineita. Se vikuroitsee ja on itsepäisempi kuin aasi. Sen kanssa on säilytettävä malttinsa. Sen kanssa täytyy tarvittaessa olla kuin asuisi jääkaapissa. Toisinaan sitä täytyy pistellä pitkillä neuloilla; toisinaan sen silmiin täytyy puhaltaa savua.

 

 

 

He kaartoivat moottoritieltä ja kääntyivät ylös kukkulalle. Asumukset oli rakennettu rinteeseen, ne muistuttivat suuria linnunpesiä. Sydän keitti teetä. Hänen kampauksensa näytti sähköiskun aikaansaamalta. Paul Kinsey piti tästä maailmasta joka oli jotakin linnunpesän ja laboratorion väliltä.

 

 

 

 

Paul Kinsey tunsi olevansa pyöreä piirakka tammisella pöydällä. Hän työnsi hahmot mielestään punaiseen, myöhemmäksi. Tulen ja tulivuorien jumalatar. Hän kuuli kilkutusta työmaalta. Hän kuuli kuinka vaaleanpunaiset pilvet ryntäilivät toinen toisensa perässä. Hänen täytyi luottaa hyönteisiin, muurahaisiin jotka kulkivat ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Mausteneilikalla maustettu kaali, vuohenjuusto. Tämä kaikki hän oli.

 

 

 

 

Paul Kinsey tunsi kelluvansa meressä. Hän kuuli alhaalta kadulta huhuilua. Hän tunsi olevansa taas lapsi. Hän muisti kuinka häneen oli isketty minä samalla tavoin kuin veitsi voihin. Hän tunsi olevansa nainen ja riiputti omaa päätään kädessään. Hänen ihonsa oli kermanvärinen. Hän kuuli alhaalta moottoripyörän. Kaikki oli IBM Selectric II -kirjoituskoneen kirjasinpallon muotoista. Aallot tulivat hänestä ja iskeytyivät häneen.

 

 

 

Kuten kaikki se mitä hän näkee on kuva hänen mielestään. Hänen mielestään. Kuten hänen mielensä on kuva siitä mitä hän näkee. Hän rakentaa kaiken omaksi kuvakseen. Hän tulee kuvaksi siitä mitä rakenteet ovat. Don Draper tunsi olevansa ovella. Hän tunsi olevansa aina ovella. Nyt hän pelasi bezikkiä murahtelevan taksikuskin kanssa, joi laimeata teetä ja söi oliivivoileipiä. Hän avasi mielessään oven.

 

 

 

Taistelun itseään vastaan hän häviäisi nopeasti. Don Draper kirjoitti tämän lauseen ja näki kuinka varis lensi ikkunan ohi suuri leipäpala nokassaan. Hän muisti kuinka oli katsonut itseään peilissä ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet Roger Sterlingin kasvoiksi. Hän muisti kuinka oli lapsena pelannut shakkia itseään vastaan. Kun hän liikutti valkoisia siirrot tuntuivat hänen ohimoidensa takana. Kun hän siirsi mustia se tuntui hänen vatsassaan. Nyt olen pieni suolakurkku suuressa tynnyrissä. Niin Don Draper kirjoitti. Porrashuoneesta kuului kalinaa. Naapurin pieni tyttö kulki siellä.

 

 

 

Tämän kokemuksen jälkeen Paul Kinsey poistui takaperin luolastaan ja koirien saarelta. Hän vilkaisi Pahamaineista Beetä joka makasi sykkyrällä oman luolansa edessä, tamburiinit ja kalistimet ympärillään. Hän hätisti paarmoja jotka halusivat purra palasia hänen poskilihoistaan. Sitä kutsutaan Tyhjyydeksi, tai Surun paikaksi, tai Kuoleman varjon laaksoksi. Paul Kinsey nousi laivaan, sitten toiseen laivaan joka vei hänet Istanbuliin. Matkalla hän katseli naista joka toi hänen mieleensä sen mitä tapahtuu kanavien välillä. Naisen ruskeiden hiusten väri toi hänen mieleensä kohinan ja kaukaisuudesta kuuluvat toisiinsa sekoittuneet ja säröytyneet äänteet. Istanbulissa hän meni ensimmäiseen vastaansa tulleen tatuointipajaan, piirsi nopeasti luonnoksen ja pyysi tatuoimaan sen otsaansa. Tatuoijan harmaa parta muistutti syksyistä metsää. Yksinkertainen, miltei merkkimäinen kuva pienestä kaasuliedestä jossa on kolme polttimoa. Yhdessä niistä, pienimmässä, on liekki.

 

 

 

 

Ei Don Draper enää muistellut hiirestysaikaansa. Hän katsoi tytärtään joka nukkui kerällä hakaristikuvioisen shaalin päällä. Tyttären pronssinhohtoinen nenä kurtistui ja hänen pitkät maidonvalkeat viiksensä värähtelivät. Hän näki unta.