Lehtori Nordinin muotokuva nro. 3. Monotypia, tussi, vesiväri, pigmentti, 10,5 x 14,8.
 

Lehtori Nordinin muotokuva nro. 2. Monotypia, tussi, vesiväri, pigmentti. 10,5 x 14,8.
 

Lehtori Nordinin muotokuva. Monotypia, tussi, vesiväri, 10,5 x 14,8.
 

 

Muurahaiset eivät kulkeneet latvaan ne kulkivat edestakaisin portteja ylös ja alas. Vallitsi suuri hiljaisuus koska myös moottori hiljeni ja saavuimme San Marcoon. Toisinaan Don Draperin silmät muuttuvat pikisiksi. Samalla tavalla villisika heilauttaa häntäänsä ja kääntyy pensaisiin. Don Draper kurkottaa smokkiaan kohti. Minulla oli syy olla peloissani Don Draper sanoo. Se on puhdas näyte johon kukaan ei ole koskenut. Mutta Don Draperin otsalla kulkee nyt pieniä keltaisia muurahaisia, portaissa noustaan ja niiden täytyy loppua. Samalla tavalla Don Draper syö pelkkiä pehmeitä ruokia: keitettyä kalaa, sieniä, keitettyjä munia, kakkua.

 

 

 Hän pyysi taas leipää ja voita, moottoriveneessä, matkalla Lidosta Venetsiaan. Monotypia, tussi, vesiväri, pigmentti, 10,5 x 14,8.

 

Häntä voi melko helposti sanoa olkiolioksi. Se tuikataan aina tuleen lopuksi. Samalla tavoin he panevat kuin kissan koriin ja kannen kiinni. Hyvästi. Don Draper istuu illallisella älykkönaisen kanssa. Nainen puhuu ihmisistä joilla on kaksi kieltä; ja hän puhuu nuolenpäistä joissa on kaksi sivua jotka on pykälletty sahalaitaisiksi. On jo vanha juttu, että rikollinen palaa rikospaikalle, hän ei pysty pysymään pystyssä ilman sitä. Don Draper kilauttelee Zippoaan. Hän repii irti mineraalivesipullon paperitarraa. Nainen selittää sitä kuinka hän hakkaa aukon seinään ja katselee siitä toiseen huoneeseen, ja senkin seinään pitää hakata aukko. Lopulta hän ei enää puhu aukoista vaan kyse on pelkästään nimilapusta seinässä. Todellista sydäntä on melko vaikea löytää ihmisten teoista. Sen kaivaminen on melko vaikeaa.

 

 

Yleensä Mad Men -jakson, ja sanalla sanoen kaiken, draama on tämä: kanat syövät suolaheinää, nouseva aurinko näkyy pronssisena Paisteen gongina. Munat, niiden keltuainen, sekoitetaan kellertävään vehnäjauhoon. Tästä taikinasta muovaillaan Don Draper. Sitten toisen maailman sarvipäinen hahmo, hahmo jota ei koskaan kuvata suoraan vaan kiertoteitä pitkin, sarven lävitse, kaulitsee Don Draperin ohueksi ja hänet ajetaan suuren nitisevän ja kolkkuvan pastakoneen lävitse joka tekee Don Draperista tagliatellea. Tästä tagliatellesta tehdään annos josta tulee Don Draperin muotoinen, sahramilla maustettu yöpasta. Don Draper syö sen, työ on loppu, on yö.

 

 

Kun nahka oli tehty hän luuli olevansa taas Pietarissa. Selkään oli tatuoitu etsivä taskulamppunsa ja revolverinsa kanssa, kalpea kivenhakkaaja, kauhistunut lihava kokki. Sinä yönä me olimme todellakin kaikki nukkeja, näin hänen mielensä läpi kukki.

 

 

Kun matka oli tehty hän luuli olevansa taas Pietarissa. Aivan kuten Monte Carlon ruletissa, punainen tai valkoinen. Hänen nenänsä muistutti erästä siltaa, Autionsalmen siltaa Petäjävedellä, sen luonnonkivistä holvia. Hänen päässään oli vihreäraidallinen pipo. Nenä oli tehty vahasta ja värjätty hyvin taitavasti, niin että se näytti elävältä aamun ja illan valossa. Don Draper ohjaa itseään usein katkeruuden avulla. Hän käyttää sitä muistamaan jotakin todellista, samaan tapaan kuin kaivaa taskustaan sinne säilömiään pujonlehtiä ja pureskelee niitä näytelmän jälkeen. Ne palauttavat takaisin tänne, ne tyhjentävät kasvot joille asetellaan sen jälkeen taas entiset esineet, muutama hevoskastanja, reikäinen kolikko, Zippo jonka Don Draper otti Don Draperin taskusta.

 

 

 

Käyttääkö Don Draper voimansa lähteenä vihaa? Kyllä. Kuinka paljon se hänestä itsestään on polttanut? Paljon. Maa on autio ja pimeä, inhon kukat kasvavat siellä täällä. Mitä tapahtuu 500 vuoden päästä? Nehän ovat punertavia pilviä noista jääkiekonpelaajista sanotaan. Laiha mies on hermostunut, hän purkaa sitä naputtamalla reittään kynsillään. Don Draper on taitava käyttämään vihaa, häntä voi sanoa onnekkaaksi siinä mielessä. Mutta ei se häntä itseään tietysti auta, hän joutuu ottamaan lisää rahaa ja valtaa, sitä työnnetään hänen syliinsä ja hän kantaa sitä kuin kissanpentua.

 

 

 

Palatakseni Bert Cooperiin. Yleensä hänen kasvonsa ovat minttuteen väriset. Hapettuessaan minttuteen väri vaihtuu vaaleanvihreästä ja keltaisesta tummaan okraan. Yhdet hänen kasvoistaan ovat keltaiset, toiset vihreät, kolmannet okranväriset. Hänet kuvataan hahmona joka näkee mitä tuleman pitää. Sen vuoksi hän ei enää elä samassa pullossa kuin toiset. Lopulta hän ei edes huomaa toisia enää; hän ravistelee jalkaansa ja yrittää saada sukanpohjaan tarttuneen purukumin irtoamaan. Elämä on vain hetki, hän sanoo, ja menee takaisin kirjansa ääreen, laskemaan. Yksi hänen päänsä laskee alun, toinen pää laskee keskikohdan ja kolmas pää lopun. Hän syö pitkään haudutettua ohrapuuroa minun kuvitelmissani. Siinä on myös pieniä mustia myrkkyhiutaleita, ne kuuluvat siihen.