Niin kutsuttu elokuvalistaus


Michelangelo Antonioni: Professione: Reporter (1975)

Ingmar Bergman: Tystnaden (1963)

John Lurie: Fishing with John (1991)


Jim Jarmusch: Ghost Dog: The Way of the Samurai (1999)

Adam Yauch: Fight for Your Right (Revisited) (2011)

David Cronenberg: Crash (1996)


Aki Kaurismäki: Valehtelija (1981)

Mika Kaurismäki: Rosso (1985)

Maya Deren: At Land (1944)


Lauri Ainala: Unien Savonlinna (2017)

Masaki Kobayashi: Harakiri (1962)

Peter Jackson: The Beatles: Get Back (2021)


Martin Scorsese, Woody Allen, Francis Ford Coppola: New York Stories (1989)

Kirill Serebrennikov: Leto (2018)

Spike Jonze: Being John Malkovich (1999)


Charlie Kaufman: Synecdoche, New York (2008)

Louis Malle: My Dinner with Andre (1981)

Liz Garbus: Bobby Fischer Against the World (2011)


Godfrey Reggio: Koyaanisqatsi (1982)

David Lynch: Blue Velvet (1986)

Michael Lindsay-Hogg: The Rolling Stones Rock and Roll Circus (1996)


Robert Altman: Short Cuts (1993)

Federico Fellini: 8 1/2 (1963)

Jacques Tati: Playtime (1967)


Alan Parker: Pink Floyd – The Wall (1982)

Kenneth Anger: Lucifer Rising (1972)

Derek Jarman: Blue (1993)


Ceyda Torun: Kedi (2016)

Quentin Tarantino: Kill Bill (2003)

Pirjo Honkasalo: Betoniyö (2013)


Maren Ade: Toni Erdmann (2016)

Justine Triet: Anatomie d’une chute (2023)

Stanley Kubrick: Eyes Wide Shut (1999)


Luc Besson: The Big Blue (1988)

Stan Brakhage: Dog Star Man (1965)

Joel Coen, Ethan Coen: Big Lebowski (1998)


Akira Kurosawa: Dersu Uzala (1975)

Ondi Timoner: DIG! (2004)

Leo McCarey: Duck Soup (1933)


Steven Spielberg: Duel (1971)

Dennis Hopper: Easy Rider (1969)

Gaspar Noé: Enter the Void (2009)


Terry Gilliam: Fear and Loathing in Las Vegas (1998)

Tony Palmer: Irish Tour ’74 (2011)

Paul Marchand, Stephen Kijak: Jaco (2014)


Sofia Coppola: Lost in Translation (2003)

Man Ray: L’Etoile de mer (1928)

Hayao Miazaki: Spirited Away (2001)


Luis Buñuel: Simón del desierto (1965)

Roy Andersson: Sånger från andra våningen (2000)

William Friedkin: Sorcerer (1977)


Andy Warhol, Paul Morrissey: Chelsea Girls (1966)

Werner Herzog: Nosferatu (1977)

Michael Haneke: Benny’s Video (1992)


Martin Scorsese: Taxi Driver (1976)

Alfred Hitchcock: Nort by Northwest (1959)

Krzysztof Kieslowski: Dekalog (1988)


Tobe Hooper: The Texas Chainsaw Massacre (1974)

Jeff Feuerzeig: The Devil and Daniel Johnston (2005)

Ken Russell: Tommy (1975)


Emir Kusturica: Underground (1995)

Todd Phillips: Hated: GG Allin and the Murder Junkies (1993)

Andrei Tarkovski: Stalker (1979)


Mary Harron: American Psycho (2000)

Bela Tarr: Sátántangó (1994)

Ridley Scott: Blade Runner (1982)

 

Kaikki on aaltopahvista rakennettua. Vihreä huoneisto on huolellisesti tehty. Vuori on suuren käden tekemä. Vuorten kettu on suuren käden tekemä ja se liikuskelee hiljalleen ylhäältä alas. Yksi näistä suggestiivisista ihmisistä irrottautuu seinästä ja tarttuu Don Draperin takinliepeeseen. Tunnetteko Graalin maljaa. Don Draper katsoo, nyt siinä muodossaan joka muistuttaa suurta sokeritoukkaa suuren aluksen puhdastilassa, ja siristää vasenta silmäänsä pienemmäksi. Hänet on helppo muuttaa djemberummunsoitoksi lumisateessa.

 

 

 

Hän vetää itseään Mars-kentän toiselta puolelta toiselle, yllään keltainen kangas joka on saanut kaavun nimen. Monellakin tavalla Don Draper on jarru- tai liimakauppias. Aurinko nostaa hiekkapölyä. Ehjiä koneita, öitä ja päiviä. Ne ovat perävaloja, jarrutusvaloja pimeässä. Hän vetää itsensä keskellä Mars-kenttää, puristaa jarrukenkää kädessään; on olemassa kullanvärinen suora joka nousee tästä pisteestä 45 asteen kulmassa kohti aurinkoa. Toinen mullanvärinen suora menee alas 45 asteen kulmassa. Yleensä Don Draper asuu haudassaan. Se on oikeastaan hautakammio jonka ympärille on rakennettu betonipyramidi. Ihmiset ovat kortteja jotka nousevat pakasta, he tarvitsevat liimaa ja jarruja, torni näyttää suuren kohoavan yöperhosen päältä, se on kuin maahan pistetty sapeli, sama avaruusraketti joka lapsena oli leikkikentän keskellä, punainen tähti sen kyljessä, loputtomat kaktusrivit pimeässä, punainen linja ja punainen liima.

Ainakin hän tunsi Piikkisian. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

 

Tuo ulkoinen osa joka on tajuntaa. Tuo sisäinen osa joka on ilmassa paikallaan leijuva silkkinen kissa joka vääntelehtii ilmavirrassa. Pystyn näkemään Don Draperin istumassa metrossa, hattu sylissään, hatun sisällä pala miekkakalaa, miekkakalan sisällä tuomenmarjatahnaa. Siis kuivattuja tuomenmarjoja jauhettuna, hunajaa ja voita. Tämä on alati liikkuva Rasputin-luola. Voisiko puhua motiivista. Motiivi on suuri kivenlohkare jonka lävitse voi kulkea. Mutta kulkiessa siitä maailma kääntyy ylösalaisin. Tästä saatoin muistaa sen kuinka istuin talvella huussissa, katsoin avoimesta ovesta pimeää metsää, sen sahalaitaa ja tähtiä ja tunsin olevani suuren hatun lieri joka lähti minusta ja levisi joka suuntaan.

 

 

 

Kivi katsoo. Kivi on äiti. Maan alus. Tämä on ihme, tai rikos. Don Draper katsoo ikkunasta joka on korkea ja kapea aukko kivessä. Hän pureskelee taas sembramännyn pähkinää. Meinhofin kone. Pietari on voimansiirtolaite. Voiko sanoa että Don Draper elää bardin armosta. Hän on rikostutkija, ja rikostutkijan tunnuslause on minä uskon todisteeseen. Hän katsoo kiviseinään kaiverrettua seitsensakaraista tähteä.

 

 

Kun ajattelen Don Draperia näen haarukan. Mutta jokaisesta sen kolmesta piikistä lähtee kolme piikkiä, ja jokaisesta noista kolmesta piikistä lähtee kolme piikkiä. Hän on kolmijakoinen olento. Johannes Kastajan päänleikkauksen päivänä matkan piti alkaa. Yöksi he sitoivat vuohen pensaisiin. Tämä kaikki saadaan aikaan yön ja päivän vaihtelulla. Don Draper on kovakuoriainen jonka kilvessä on valkoisella taustalla kolme mustaa pisaranmuotoista pilkkua. Se lennähtelee kolmikulmaisen vuoren päällä.

 

Kuvio alkaa hajota mielessäni. Lopulta edessäni tällä pykälletyllä pöydällä on ruskean olutpullon sirpaleita. Se on irrotettu suuremmasta eläimestä, se on ollut osa sitä, se on sen poikanen joka nyt on kuollut kuten Sami Liuhto kirjoittaa. “Otin eläimestä pullon ja katselin kiveä josko siihen saisi pullon aukaistuapilkku mutten uskaltanut tarttua toimeen sillä kivi oli äsken ollut hurjana ja tappanut eläimen poikasenpiste”. Sepelkyyhky huhuilee näkymättömissä männyssä joka näyttää Bert Cooperin bonsaimännyltä. Pystyn näkemään ne kohdat joita Bert Cooper on pikkuisella sekatöörillään leikannut. Kuvio alkaa hajota mielessäni. Lopulta edessäni tällä pykälletyllä pöydällä on ruskean olutpullon sirpaleita. Niistä kokoamalla saisi miltei kokonaisen olutpullon, ainoastaan pieni siru on kadonnut, se on kenties tarttunut kengänpohjaan ja on nyt aivan toisen taivaan alla. Kuvio alkaa hajota mielessäni. Mutta ei se minua haittaa. Don Draper on sulatusuuni ja suuri puhaltaja.

 Mitä sinulla on siinä viiniruukussa, ilveksille. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi, 10,5 x 14,8.

Hyväntahtoinen, ovela, hyvin tiedonhaluinen. Tässä maailmassa Bobbie Barrettia ei enää ole. Eräänlainen eisensteinilainen ilme. Tätä Don Draper oli odottanut niinä lukuisina iltoina kun hän katsoi elokuvia. Tee ja mansikkahillo. Don Draper näki mielessään Ellan lukemassa ja nojaamassa selkäänsä tyynykekoon. Don Draper näki itsensä elävänä linssinä, kalvona joka oheni ja paksuuntui riippuen siitä mitä sanottiin.

 Van Gogh -variaatiot nro. 1. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 

Valvontakeskus muistuttaa Bobbie Barrettia. Tai tarkemmin sanoen: valvontakeskus muistuttaa Bobbie Barrettia Don Draperin mielessä. Eikä se tarkemmin sanoen ole Bobbie Barrett vaan hänen varjonsa. Ella. Hänellä on vihreä neulepusero, täsmälleen samaa sävyä kuin pensaat. Tarjoilijat alkoivat pyyhkiä pöytiä. Don Draper on tässä hetkessä muodostunut kahdesta puolikkaasta, kahdesta alati vaihtuvasta kuparikolikon puolesta. Kunz ja hänen vaimonsa pellolla, rinteessä joka näkyy valvontakeskuksen yhdestä korkeasta ja kapeasta ikkunasta. Kunz astelee eteenpäin, hänen vaimonsa vetää perässään vuohta joka vikuroi ja iskee väliin sarvensa maahan.

 

Vasemmalla rakennusjätteitä, oikealla kuivunutta savea. Keskellä keltaisia olkia. Paul Kinsey on eräänlainen, näin hän kokee, ilmastointikanava jota pitkin pölypilvi kulkee. Pahamaineisen Been silmät kiiltävät. Kaunis aamu, lämpöä veressä. Hän kantaa rakipulloa mukanaan, toisessa kädessä hänellä on päästään teroitettu keppi. Lopulta luola alkoi täristä, sitten liikkua. Paul Kinsey tunsi kuinka hänen takaraivostaan irtosi kappale, se kohosi voiman työntämänä ulos kuin samppanjapullon korkki, ja jokin terävä työntyi sisään. Hän ei ole tullut tänne koirien saarelle koska ei hän ole koskaan lähtenyt mistään; häntä voi kuvata ruuvina jota hän itse kiertää melko tuoreeseen mäntypuuhun; hän muistaa isänsä joka katsoi häntä tumman lasin lävitse ja toisteli yhtä sanaa. Ääneen lausuttu ajatus on valhe. Pahamaineinen Bee istui risti-istunnassa rakipullonsa vieressä ja murisi.