Pahamaineisen Been nenä kurtistui ensin samalla tavalla kuin pikkulapsen joka maistaa hyvin kylmää jäätelöä. Sitten hänen kasvojensa ohi vilahti vaalea harsomainen verho ja sitten hän oli toinen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet Achilleksen kasvoiksi, huoltomiehen jonka kanssa Paul Kinsey kerran keskusteli ja keksi siitä ideansa joka sitten aamulla oli kadonnut. Paul Kinsey puristi piipunpesää kädessään. Pahamaineisen Been kasvojen editse vilahti taas sama verho ja taas hän muuttui. Nyt hän oli komentaja Akhalov eikä Paul Kinsey tiennyt kuka komentaja Akhalov oli. Hän näki raskaana roikkuvan asetakin ja kunniamerkit jotka hiljalleen kalahtelivat toisiaan vasten. Hän näki sähköpyörätuolin jossa Akhalov istui ja jonka ohjaimen päällä hänen oikea kätensä lepäsi. Kämmenselkään oli tatuoitu kyyhky joka riiputti nokassaan pientä sapelia.

 

Aika on silmän ominaisuus. Kun sinut lopulta riisutaan silmistäsi huomaat sen. Silmästä aika siirtyy kielelle ja kielestä aika siirtyy kaikkialle samaan tapaan kuin nuo pienet kuoriaiset. Tätä Paul Kinsey tankkasi itselleen ja katseli kuinka Pahamaineinen Bee levitti sinistä savea kasvoilleen.

 Hunajapunainen kasvosoikean sulkee. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 Viiruvariaatiot. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8. 

 

 

Palaan Peggy Olsoniin. Hän on ollut kauan poissa. Olen kirjoittanut Mad Menin jokaisen hahmon olevan variaatio Don Draperista. Niin tietysti onkin mutta on myös niin että he kaikki ovat variaatioita toisistaan. Peggy Olson on Don Draper on Roger Sterling on Paul Kinsey on Joan Holloway. Peggy Olson on tiukkaa ja sitkeää kasvikuitua. Sillä sidotaan ensin kaksi rankaa ristiksi, sitten niistä muodostetaan ristikko, sitten laajempia rakenteita. Ristikoita jotka yhtyvät toisiinsa, etsivät tukensa toisistaan ja muodostavat näin vielä voimakkaamman, sitkeämmän rakenteen. Peggy Olson löysi lapsena kulta- ja hopeakolikoita kaikkialta. Eivät muut niitä tietysti nähneet, he näkivät vain kuluneen prikan tai puunlehden joka oli kummallisesti käpristynyt. Peggy Olsonin äiti on hirviö. Hän muistuttaa Tähtien Sodan rikollispäällikkö Jabba the Huttia, on vain hiukan synkempi ja häijympi. Hän osaa kiillottaa otsaansa ja osaansa. Hän kiillottaa sitä alati, niin että se on jo aikoja sitten kulunut pois. Jäljellä on enää syövyttävä itsensäkorottaminen ja vainoharhaisuus. Mutta Peggy Olson poimii kolikoita, hän näkee pensaan alla sorsan joka on painanut pään siipeensä. Siihen kuvaan hän illalla nukahtaa.

 

Mutta tämä kaikki tapahtuu vasta sen jälkeen kun tuuli, suuri puhaltaja, on puhaltanut heidän lävitseen. Hänen taskussaan ovat nämä asiat: pieni ankkuri, pätkä vaaleista hevosenjouhista punottua nuoraa, teräksestä taottu rengas.

 

 

Kallion laella nukkuu keltamustiin työhousuihin ja työtakkiin pukeutunut mies sikiöasennossa. Kivi on lämmennyt päivällä, vieläkin se on lämmin vaikka on jo seuraava aamu. Me emme näe niitä asioita jotka ovat toisten asioiden takana mutta ne vaikuttavat silti. Aurinko lämmittää maapallon toista puolta mutta sen voiman voi tuntea maapallon lävitsekin. Miksi Paul Kinsey tuo mieleeni vanhan puutalon joka on rakennettu kallion rinteeseen niin että se kiertää itseään kallion ympärille. Tuossa talossa oli mukava nukkua. Ikkunalaudalle oli koottu nauloja, ruuveja, vanhoja kolikoita joissa oli reikä.

 

Kun Don Draper tapaa Rachel Menkenin ensimmäisen kerran heidän roolituksensa on Don Draperille vieras. Vieras ja tuttu. Siinä näytelmässä Rachel Menken esittää kuningasta ja Don Draper on alamainen; hän on vuohipaimen läheisestä kylästä eikä hänellä ole yllään hyvinistuvaa, lontoolaisen räätälin ompelemaa hohtavaa pukua vaan metsältä, vuohilta ja tupakansavulta tuoksuva kauhtana. Don Draper ei tietenkään kestä tätä näytelmää. Se suistaa hänen planeettansa radaltaan ja hän poistuu neuvottelusta iskien oven kiinni perässään. Hänelle naiset eivät puhu noin. Rachel Menken kohottaa kulmiaan ja ajattelee että jaa, tämä mies on herkkä kuin suolampi. Niinhän hänen asemassaan olevat usein ovat, hän ajattelee. He ovat koiria mielessään, ja on koiria, ja on susia.

 

Jokainen kone on aineellisen muodon saanut ajatus. Muistan kuinka, olin silloin katsonut kaikki jaksot kenties neljään kertaan, aloin päästä läpi. Aloin havaita sen, että jokainen sarjan hahmo on variaatio Don Draperista. Jokainen sarjassa esitetty asia on variaatio Don Draperista. Don Draper itsessään taas on silkkikangasta jolla kone on peitetty. Kun sanon “aloin päästä läpi” tarkoitan sitä että aloin nähdä tuon koneen. Mietin silloin ymmärtääkö sarjan käsikirjoittaja tämän, onko hän tehnyt sen tahallisesti. Päädyin siihen että luultavasti hän ymmärtää siitä osan, aivan kuten minäkin ymmärrän osan, mutta se osa jonka minä ymmärrän ei välttämättä, eikä luultavasti, ole sama jonka hän ymmärtää. Minä näen spagettilautasen, kiedon siitä haarukkaan pientä pääskynpesää muistuttavan muodon, hän näkee koneen, johdot jotka peittävät kaikkea, putket jotka kietoutuvat toisiinsa johtojen alla, kammiot, kammitsat.

 

 

Kuten vanhoissa teksteissä sanotaan: hänellä on vaunu eikä vaihteen varjoa. Ihminen tarvitsee voimansiirtoa. Don Draperin tapauksessa taas voi puhua vain varjovaihteistosta. Sen käyttämisessä hän tietysti on mestaristasoa.

 

 

 

Paul Kinsey on tislausjäännös. Tisle on jo juotu. Hän on minulle enemmän ääni. Hänhän osaa laulaa. Hän pääsee asioiden sisälle vaikka ei itse ymmärräkään sitä. Ymmärrys rakentuu vasta myöhemmin eikä sitä kuvata sarjassa. Sarjassa kuvataan vain sen rakentumista, sitä kuinka valumuottia suunnitellaan.