Olen kärsivällinen ja minulla on aikaa. Tällä tavoin Don Draper säteilee, ja erityisesti silloin kun toiset ovat hätää kärsimässä. Todellisuudessa Don Draper ei tietenkään ole kärsivällinen vaan alati toisaalle loikkiva, eikä hänellä ole aikaa koska kaikki aika menee pakenemiseen. Hänen vaimonsa tulevat huomaamaan tämän mutta hitaasti. Peggy Olson huomaa sen heti mutta se ei vaikuta häneen suuntaan eikä toiseen. Siksi hän onkin niin yllättynyt kun Bobbie Barrett alkaa selittää näkemyksiään elämästä. Peggy Olson vaipuu uneen sohvalla ja viimeisenä miettii sitä kuinka kaukana ihmisten maailmat voivat toisistaan olla. Jos jotakin ei näe, sitä ei vain näe.

 

 

Suurin osa hanhista lepäsi kivillä, osa niistä nukkui, osa suki sulkiaan. Jotkin hanhet nukkuivat tyynessä vedessä kivien lähillä, muutama hanhi nukkui vedessä kauempana toisista. Vedessä nukkuvat hanhet olivat yhtä liikkumattomia kuin kivet. Ihmisen elämä on syklistä ja rytmistä tavoilla joita on massan takaa vaikea havaita. Kuka tahansa tavanomaisella hermostolla varustettu ymmärtää että jos nipistän itseäni, tunnen kipua. Se tulee verrattain nopeasti. Mutta rytmeissä on kyse siitä että seuraus voi tulla esiin verrattain nopeasti, tai se voi tulla esiin vasta verrattain pitkän ajan kuluttua. 5000000 vuotta ei ole pitkä aika. Syntymisen seurauksena on kuolema. Huoneeseen astumisen seurauksena on huoneesta poisastuminen. Don Draperin seurauksena on jyrkänteeltä putoaminen.

Mamie. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8. Haamuvedos.
 

 

Paul Kinsey kyllä kuuli kojootin äänen. Sitä ei voi sekoittaa kulkukoiraan. Ääni on viritetty ylemmäs, ja äänentuottotapa ei ole millään tavalla verrattavissa koiraan. Äänet erottaa toisistaan yhtä helposti kuin tasavireeseen viritetyllä pianolla soitetun asteikon erottaa free jazzia improvisoimaan harjaantuneen puupuhallinsoittajan soittamasta asteikosta. Paul Kinsey ohitti asian yhdentekevänä. Viimeisten viikkojen aikana hänen aistimaailmansa oli joka tapauksessa kokenut toistuvia järistyksiä, ja hän oli asunut luolassa jonka seinällä hämähäkit olivat kulkeneet vain yhteen suuntaan.

Don Draperin hevoset tottelevat häntä auliisti pimeässä. Mutta valossa ne vauhkoontuvat. Ratkaisu ongelmaan on tietysti yksinkertainen; mustasta nahasta valmistetut ja kauniisti pronssihohtoisella vahalangalla päärmätyt suojuskupit hevosten silmien eteen. Pimeässä kellot soivat hyvin, ne helisevät ja siksi Don Draperille yleensä annetaan lautasella se mitä hän vaatii. Muut luulevat näkevänsä hänet, he kuvittelevat itsensä hänen paikalleen ja ovat siksikin niin höylejä. Syvällä Don Draper haluaa olla ei-kukaan, eikä hän ymmärrä miksi ihmiset antavat johtaa itseään harhaan; he haluavat että heidän silmänsä sidotaan ja heidät talutetaan jyrkänteen reunalle.

Fuji-vuori lätäkössä. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 21 x 29. 
 

 

Pieni tyttö hyppeli edelläni ja lauloi: kissa, katten, pesi itseään vedellä, vatten. Olenko minä Don Draper? Kyllä, minä olen Don Draper. Olenko minä Bobbie Barrett? Kyllä, minä olen Bobbie Barrett. Seittitakiaisen kitkerä lehti palauttaa tähän maailmaan. Se puhuu kielelle ja kieli puhuu maksalle. Meidät on taitettu, niin kuin prisma taittaa valoa, meidät on ripustettu, niin kuin ripustetaan telttakangas. Hiekka on viileää, on yö, kamelit ovat etäällä mutta niiden ääni kuuluu.

 

 

 

Maailma, lainaa minulle räkättirastastasi. Auringossa kellivän Karhun mieleeni tuova kokki raotti pitaleipää sanoen: tässä nämä söpöliinit ovat. Minä ja koko tämä maailma ovat vain sinun ajatustasi, sanoi Karhu hiljaa ja siihen Paul Kinsey heräsi.

Eräs Kuun ilmentymistä. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.
 

 

 

Nyt Pahamaineinen Bee oli siirtynyt vodkasta orujoon jota osti alhaalta. Se oli kellertävän vihertävää ja sen koiruohomainen haju levisi monen metrin päähän. Kuu on punnus joka vetää Maan, Pahamaineinen Bee sopotti. Kivi vetää veden. Enää verho ei heilahdellut hänen kasvojensa yli. Kuu on punnus joka vetää Maan. Minä tapasin kerran Kuun kun astuin aamulla asunnostani. Hän asui viereisessä asunnossa joka kiertyi minun pienen huoneeni ympärille. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, niin kuin kellotaulu, ja hänellä oli piikkimäiset vahatut viikset. Pahamaineinen Bee heilutti päätään silmät kiinni, niin kuin olisi etsinyt jotakin ompelukopasta. Tunsin oloni hänen lähellään luottavaiseksi, tunsin että lukuisia muurahaisia kiipeää pitkin selkärankaani ja kohti päälakeani. Paul Kinsey tiesi että seuraavaksi Pahamaineinen Bee luultavasti alkaisi tehdä sanapatoaan. Sen jälkeen hän alkaisi lävistää itseään teroitetulla polkupyöränpinnalla. Sen jälkeen olisi aterioinnin vuoro ja sen jälkeen hän kellahtaisi kumoon huovalleen ja heräisi seuraavana aamuna ja jatkaisi tarinaansa suoraan siitä mihin se oli jäänyt.

 

Pahamaineisen Been nenä kurtistui ensin samalla tavalla kuin pikkulapsen joka maistaa hyvin kylmää jäätelöä. Sitten hänen kasvojensa ohi vilahti vaalea harsomainen verho ja sitten hän oli toinen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet Achilleksen kasvoiksi, huoltomiehen jonka kanssa Paul Kinsey kerran keskusteli ja keksi siitä ideansa joka sitten aamulla oli kadonnut. Paul Kinsey puristi piipunpesää kädessään. Pahamaineisen Been kasvojen editse vilahti taas sama verho ja taas hän muuttui. Nyt hän oli komentaja Akhalov eikä Paul Kinsey tiennyt kuka komentaja Akhalov oli. Hän näki raskaana roikkuvan asetakin ja kunniamerkit jotka hiljalleen kalahtelivat toisiaan vasten. Hän näki sähköpyörätuolin jossa Akhalov istui ja jonka ohjaimen päällä hänen oikea kätensä lepäsi. Kämmenselkään oli tatuoitu kyyhky joka riiputti nokassaan pientä sapelia.

 

Aika on silmän ominaisuus. Kun sinut lopulta riisutaan silmistäsi huomaat sen. Silmästä aika siirtyy kielelle ja kielestä aika siirtyy kaikkialle samaan tapaan kuin nuo pienet kuoriaiset. Tätä Paul Kinsey tankkasi itselleen ja katseli kuinka Pahamaineinen Bee levitti sinistä savea kasvoilleen.

 Hunajapunainen kasvosoikean sulkee. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 Viiruvariaatiot. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8. 

 

 

Palaan Peggy Olsoniin. Hän on ollut kauan poissa. Olen kirjoittanut Mad Menin jokaisen hahmon olevan variaatio Don Draperista. Niin tietysti onkin mutta on myös niin että he kaikki ovat variaatioita toisistaan. Peggy Olson on Don Draper on Roger Sterling on Paul Kinsey on Joan Holloway. Peggy Olson on tiukkaa ja sitkeää kasvikuitua. Sillä sidotaan ensin kaksi rankaa ristiksi, sitten niistä muodostetaan ristikko, sitten laajempia rakenteita. Ristikoita jotka yhtyvät toisiinsa, etsivät tukensa toisistaan ja muodostavat näin vielä voimakkaamman, sitkeämmän rakenteen. Peggy Olson löysi lapsena kulta- ja hopeakolikoita kaikkialta. Eivät muut niitä tietysti nähneet, he näkivät vain kuluneen prikan tai puunlehden joka oli kummallisesti käpristynyt. Peggy Olsonin äiti on hirviö. Hän muistuttaa Tähtien Sodan rikollispäällikkö Jabba the Huttia, on vain hiukan synkempi ja häijympi. Hän osaa kiillottaa otsaansa ja osaansa. Hän kiillottaa sitä alati, niin että se on jo aikoja sitten kulunut pois. Jäljellä on enää syövyttävä itsensäkorottaminen ja vainoharhaisuus. Mutta Peggy Olson poimii kolikoita, hän näkee pensaan alla sorsan joka on painanut pään siipeensä. Siihen kuvaan hän illalla nukahtaa.

 

Mutta tämä kaikki tapahtuu vasta sen jälkeen kun tuuli, suuri puhaltaja, on puhaltanut heidän lävitseen. Hänen taskussaan ovat nämä asiat: pieni ankkuri, pätkä vaaleista hevosenjouhista punottua nuoraa, teräksestä taottu rengas.