Ilmastoitu painajainenhan Sterling Cooperin toimisto on. Sen ilmasto vaihtelee jatkuvasti, riippuen hienovaraisista muutoksista toimiston asukkaiden sisätilassa. Jokaisella on eräänlainen ovenkahva, yleensä näkymätön tietysti, tuossa otsansa tienoilla. Toisinaan kuitenkin joku vääntää toisen kahvaa ja siitä voima pääsee äkisti virtaamaan koko toimistoon. Se mikä on ollut aavikkoa muuttuu nopeassa tahdissa tropiikiksi. Se mikä on ollut taigaa muuttuu nopeassa tahdissa vehreäksi maisemaksi jossa mammutit vaeltavat ja pienet ketut nukkuvat hiekkaan kaivamassaan kolossa. Se mikä on ollut merenpohjaa nousee nopeasti ja alkaa kuhista tuhatjalkaisia, käärmeitä ja erilaisia nilviäisiä.

Muistan kuinka aloin havahtua siihen, että kaikki Mad Menin henkilöhahmot ovat Don Draper; tai kaikki Don Draperit ovat se kuka Don Draperin vastaparina kulloinkin on. Yön vastapari on päivä, veitsen vastapari on haarukka, lautasen vastapari on lasi, talikon vastapari on lapio. Tämä on tietysti yksinkertaistus siitä. Kasvojen kankaalle maalattu kuva on alati muuttuva; neste kaatuu lasista ensin pöydän pinnalle, sitten se valuu siitä parkettilattialle, imeytyy parketin huokosiin; hiljalleen se höyrystyy taas ilmaan ja leviää koko tälle pallolle. On tilanteita, joissa nopat heitetään uudelleen. Lapset juoksevat huoneesta toiseen. Linnut lennähtävät puusta niin äkisti että säikähdän siipien ääntä.

Sänky jossa luin lapsena. Monotypia, vesiväri, pigmentti, 10,5 x 14,8.

 

 

Paul Kinsey ja hänen Krishna-aikansa. Onko se hänelle pakoa? Epäilemättä. Onko se hänelle jopa tietoista pakoa? Epäilemättä. Onko se tuon Krishna-yhteisön johtajalle pakoa? Epäilemättä. Onko se jopa tietoista pakoa? Epäilemättä. Eräässä kohtauksessa johtajana toimiva nainen myöntääkin asian suoraan Harry Cranelle, joka on huolestunut Paulista. Paul Kinsey on tärkeä Krishna-yhteisölle siitä yksinkertaisesta syystä että hän on poikkeuksellisen taitava haalimaan uusia jäseniä ja markkinoimaan yhteisöä. Samasta syystä Paul Kinsey on tärkeä tuolle naiselle itselleen; häntä Krishna-yhteisö palvelee nimittäin pelkästään hänen omissa vallanhaluisissa pyrkimyksissään. Paul Kinsey kuvittelee olevansa rakastunut tuohon johtajaan, Äiti Lakshmiin, kuten häntä kutsutaan. Todellisuudessa sekin on hänelle vain yksi paon muoto ja hän sekä tiedostaa sen että painaa sen syvemmälle itsessään. Tämä Paul Kinseyssä juuri on kiinnostavaa. Hän näkee mutta hän haluaa mielummin käyttää aurinkolaseja. Hän ymmärtää että ainoa häntä todella vetävä asia on kirjoittaminen, nimenomaan fiktion kirjoittaminen, mutta hän ei peloistaan johtuen kykene antautumaan sille. Hän ei tee sitä koska hän pelkää sen muuttavan liikaa itsessään. Hän ei tutki itseään koska hän pelkää löytävänsä liikaa tai liian vähän.*

*Hän ei ole päässyt siihen kohtaan jossa jokainen hänen varastamansa IBM Selectric -kirjoituskoneen lyönti iskee uuden naulan hänen rakentamaansa vajaan; hän ei ole päässyt siihen kohtaan jossa jokainen hänen varastamansa IBM Selectric -kirjoituskoneen lyönti iskee uuden naulan hänen rakentamaansa vajaan; lopulta nauloja on enemmän, vajaa vähemmän, ja niin se jatkuu.

 

Don Draperin ja Peggy Olsonin symmetria on kiintoisa. Myös Peggy Olsonin tausta on hänelle kivulias. Hänen äitinsä on henkisesti sairas, kykenemätön kohtelemaan omia lapsiaan kuten ihmisiä. Tuo kokemus vain on kääntänyt Peggy Olsonin katsomaan aivan toisaalle kuin mihin se on Don Draperin kääntänyt. Peggy Olsonista mieleeni tulee flipperipöytä. Teemana flipperissä on uskonnollinen kilvoittelu vaikka Peggy Olson ei kilvoittelekaan uskonnollisesti. Pylväspyhimys on flipperin päämaali. Värit ovat syvää purppuraa, sinistä, sellaista valoa joka taittuu sinisistä, oransseista ja keltaisista karkeista kankaista. Tyypilliset flipperin valonvälkähtelyt on tässä flipperissä korvattu sellaisilla valoelämyksillä jotka muistuttavat kynttilänvaloa tai juuri nousevaa aurinkoa ohuen silkin lävitse katsottuna. Tyypilliset flipperin äänet on tässä flipperissä korvattu äänillä kuten oven tai rautaportin narina, dramaattisempana äänenä kilvoittelevan erakon kahleiden raskas ääni kun ne osuvat luolan kiviseiniin hänen työläästi kirjoittaessaan, erakkopyhimyksen majan oksaseinien lävitse kuuluva satakielen laulu, mehiläisten surina, ukkonen joka kantautuu kauempaa, rankkasateen ääni.

Puhuin aikaisemmin Don Draperin taipumuksesta kasvattaa itselleen kieltämisen villakerros. Se ei kuitenkaan kerro kaikkea tuosta prosessista. Hänelle ensimmäinen askel on kasvattaa ympärilleen kieltämisen villakerros. Se alkaa jossakin vaiheessa painaa liikaa. Seuraava askel on siirtyminen kaaoksen maailmaan. Don Draper sytyttää palamaan vaivalla rakentamansa vajan jonka nurkkiin hän on pitkät illat veistänyt vuohenpäitä. Hän roiskii bensaa ylt’ympäriinsä ja heittää perään zipponsa. Hän on liian lähellä ja tuli tarttuu häneenkin. Kamera sammuu. Mutta kun kamera seuraavan kerran alkaa kuvata Don Draper on taas siinä. Maassa alastomana, nokisena ja mulkoilevasilmäisenä. Sitten hän ikään kuin sulaa, muuttuu nesteeksi, höyrystyy ja syntyy uudelleen tuosta valkeasta höyrystä. Hän astelee esiin höyrypilvestä yllään moitteeton pukunsa, parta taitavan partaveitsenkäyttäjän leikkaamana, hän siristää silmiään kuin aurinkoa katsoessa ja nyökkää hienoisesti ja hyväntuulisesti. Don Draper pimentyy, sitten Don Draper alkaa taas paistaa.

 

Kuten sanottua: Don Draper on Bert Cooperin permutaatio. Tai Bert Cooper on Don Draperin permutaatio. Bert Cooper kuitenkin toimii toisessa maailmassa kuin Don Draper; hän toimii toisessa huoneessa jossa painovoimakin on toinen. Hän tunnistaa Don Draperin, katsoessaan Don Draperin maidonvalkeasta agaatista veistettyihin silmiin hän tunnistaa itsensä. Hänellä on aavistus silmien tekijästä eikä se tekijä ole noiden silmien takana.

Sinä rauhoitat harmaita hevosia. Monotypia, tussi, vesiväri, 10,5 x 14,8.
 

 

Kun ajattelen Don Draperia, ajattelen tilaa. Don Draperin ulkopuolelleen luomana varjona tuon tilan kuva on hänen Manhattanin asuntonsa: valtava, pilvenpiirtäjän ylimmän kerroksen asunto Manhattanilla. Hänen alakouluikäinen tyttärensä, tullessaan sinne ensimmäistä kertaa vierailulle, eksyy kun hän aamulla vielä unisena lähtee vaeltamaan. Siellä voi järjestää juhlat 80 vieraalle ja esiintymään mahtuu lisäksi 5-henkinen bebop-ryhmä. Se on sisustettu minimalistisesti ja kalliisti. Terästä Italiasta, mustaa nahkaa Italiasta, kiveä Italiasta. Peilejä, lasia. Todellisena kuvana Don Draperista ajattelemani tila on noin neljän neliömetrin kokoinen poliisivankilan selli. Se on sisustaltaan minimalistinen: pintakäsittelemätön betonilattia, pintakäsittelemätön betoninen laveri. Sellikorkeus 220 senttiä. Pintakäsittelemättömät betoniseinät, pintakäsittelemätön betonikatto. Teräksinen pytty. Teräksinen ovi, jossa kurkistusluukku suurin piirtein kultaisessa leikkauksessa suhteessa oveen. Seinissä art brut -taidetta.

 

 

Don Draper on jaettu useaksi hahmoksi. Nuo hahmot taas on kerrottu itsekseen. Ne ovat helmiä, jotka on irrotettu samasta nauhasta ja jotka järjestyvät uudelleen lukuisiksi eri muodoiksi.

 

Mad Menin todellisuutta voidaan kuvata kuvakudoksena joka roikkuu seinän edessä. Rotat ja hiiret syövät sitä alhaalta lähtien, niin että alussa alaosa on vain hiukan repaleinen, lopussa siinä alkaa olla jo suuria aukkoja. Reikää alkaa olla enemmän kuin kangasta. Hiirten korvat ovat somat, niiden samettiturkeista himmeä valo heijastuu.

 

Yksi Mad Menin vaikuttavimmista kohtauksista itselleni on se, jossa Michael Ginsburg selittää alkuperänsä Peggy Olsonille. He ovat toimistossa kahdestaan, muistikuvassani kohtauksessa on varhainen aamu. He molemmat ovat paenneet sinne jotakin arkipäiväisen elämän järjettömyyttä. Peggy Olson kysyy Michael Ginsburgilta mistä tämä on kotoisin. Michael Ginsburg selittää, täysin vakavalla sävyllä, niin että hänen monologinsa voima tulee syvältä hänestä, olevansa kotoisin Marsista ja vain esittävänsä ihmistä. Olevansa eräänlaisella tutkimusmatkalla täällä. Sitten hän jatkaa että peitetarinaksi hänelle on kehitetty se, että hän on syntynyt holokaustin aikana keskitysleirillä, selvinnyt sieltä ja viety ruotsalaiseen lastenkotiin. Sieltä hänen isäpuolensa on adoptoinut hänet Yhdysvaltoihin. Sen täytyy olla peitetarina, hän sanoo. Peggy Olson kuuntelee ensin kuin vitsiä, sitten kuin jonkinlaista surullisen koomikon tarinaa, sitten hän aukeaa kuin kangasrulla joka levitetään auki ja hän vain kuuntelee. Hän ei enää tiedä mikä on totta ja mikä on kertomusta, hän tietää vain että se avaa hänessä jotakin. Michael Ginsburg tuossa hetkessä on sihisevä öljylamppu ja Peggy Olson on kangas. Samalla Michael Ginsburg on kangas jolle levittyy se mitä me näemme ja koemme. Don Draper näkyy siinä, se auringonkukansiemen joka hän on ja se elossaoleva ruumis joka hän nyt on. Peggy Olson näkyy siinä, se valkea kukka joka hänessä kasvaa. Michael Ginsburg näkyy siinä, pienessä pietarilaisessa huoneessa asuva taiteilija joka rakastaa sitä miltä savi tuntuu sormissa.