LUONNOS
Sattuma on kiinnitetty johonkin
huomaamattomaan paikkaan.

Se voi olla kengänsoljessa yhtä
hyvin kuin sen pohjassakin.

Pohjalta ei voi nähdä muuta kuin ylöspäin.
Ylöspäin Jeanne katsookin.

Hän on alaviite, joka tavoittelee
taivaita. Tämän hän sanoo hymyillen

ja Kuolema katsoo häntä. Jeanne
sujauttaa setelin Kuoleman taskuun,

huomaamattomasti, kiertotietä,
eittämättömästi

Älä puhu hedelmistä kun on olemassa marjoja.
Marjat ovat todellisia, hedelmät ovat valheellisia.
Missä on hedelmän ja marjan ero? Siinä, että
vaikka hedelmä onkin ikään kuin kaikin tavoin
runsaampi marja, se ei ole marja

On olemassa tämä. On olemassa rautapylväs
pöydän vierellä. On olemassa kirje, joka
on kyllästetty jollakin aineella. Se saa
ajattelemaan toisia asioita, tuntemaan
toisella tavalla. Onko se testamentti

Älä huolestu vaikka mitään ei ole näkyvissä,
älä huolestu vaikka tuon eläimen kynnet ovat
kuin kirveenterät, se on älykäs, se ymmärtää
mitä olit sanomassa ennen kuin ehdit äännäh-
tääkään

Älä pakene sillä pakenemalla murrat vain sinetit,
älä pysy paikallasi sillä silloin elämä jättää
sinut, riittää että viimeiseen hengenvetoon
asti lähestyt tosiolevaista ja ylität paikan ja
hetken

Kärpät nostivat kuononsa, niiden hännät olivat
platinapinnotteisia sahalaitaisia teriä, niiden
korvissa oli smaragdinappeja ja ne hehkuivat
sinertävää valoa

Olen kulkenut läpi huoneen, jonka kaikki seinät ja pinnat on peitetty erivärisillä ohuilla harsoilla, ja osa noista harsoista on ollut kyllästetty mitä eksoottisimmilla tuoksuilla, ja osan noista harsoista alla on ollut mitä sulokkaimpia neitoja, ja noiden neitojen hehkuva iho on ollut kyllästetty mitä eksoottisimmilla tuoksuilla ja heidän ruumidensa ikuisella tavalla värähtelevä sulo on silitellyt sieluani, olen kulkenut läpi huoneen jonka kaikki näkyvät pinnat on peitetty mitä kaunissävyisimmillä harsoilla jotka ovat aaltoilleet hiljaa aiheuttamassani ilmavirrassa ja olen kulkenut läpi huoneen jonka kattoon on heijastettu huoneen jokaisessa nurkassa olevasta projektorista mitä vaikuttavimpia elokuvia, ja olen kulkenut läpi huoneen ja käynyt makaamaan sen keskelle, tuijottanut katon neljää kohtausta joista ensimmäisessä täriseväkuonoiset koirat kaivavat tietään ketunkoloon, toisessa mies hioo pyörivin liikkein suurta hopeanhohtoista sylinteriä savuke suupielestä roikkuen, kolmannessa vanha herrasmies tirkistelee ikkunasta alhaalla kulkevaa nuorta naista ja neljännessä läpikuultavaan silkkisorsettipuseroon pukeutunut nainen nukkuu mustalla nahkadivaanilla

SANKARIN KASVOT
Tämä eron hetki, tämä jatkuva varuillaanolo,

Luja nenä kuin kotkannokka, muistuttaa paksua petolintua jolta ilmataistelussa on puhkaistu silmä,

Paljas otsa, paljaat kasvot, loisteettomat silmät,

Raskaat, leimuavat sotilaan silmät

HAHMOTELMA
Kaikki missä on jäljellä pienikin pisara hyvyyttä täytyy kaataa nopeasti kurkkuunsa. Kaikki missä on pisarakin viattomuutta.

Olen kaivanut tätä kaikkea ties mistä, mustan noen peitossa olevien työkalujen joukosta, homehtuneiden kertakäyttömukien täyttämästä hansikaslokerosta.

Olen elänyt elämäni kerta kaikkiaan täydellisen tyynenä. Siksi minun täytyykin se lopettaa. Muuten olen itselleni velassa.

ENSIMMÄINEN RUNO SARJASTA JEANNE
Tuo Jeanne D'Arc tuijottaa pyörein silmin
ja pyytää: ammu minut, samalla tavoin
kuitenkin keltaiseen ja selkäpuoleltaan
verkkoa olevaan takkiin pukeutunut
työmies sanoo Jeannelle: ammu minut,
eikä kumpikaan ammu toistaan. Tämä ei
ole kuitenkaan muuta kuin uni, johon
Jeanne vaipuu katsellessaan miestä
poraamassa reikää rappukäytävän teräs-
kaiteeseen. Jeannen jaloissa on korkea-
korkoiset saappaat, hänen sukkahousunsa
ovat kiiltävät ja kutsuvat, todellinen mysteerin
valtaistuin, mutta tuokin on vain
uni, uni johon Jeanne hetkeksi vaipuu
katsoessaan työmiestä keltaisessa takissaan
poraamassa kovalla terällä terästä.
Todellisuudessa Jeannen työtä on
houkutella uroshyönteisiä asuntoonsa,
todellisia kuhnureita, jotta voisi lypsää
heiltä viimeisenkin pilkun. Tämä on
kuitenkin vain uni, johon Jeanne hetkeksi
vaipuu katsellessaan teräskaidetta poraavaa
kosteaohimoista miestä. Kenet valitsen
säveltämään taustamusiikkia, Jeanne ajattelee,
sen on oltava monumentaalisen sekopäistä,
siinä täytyy hapon yhdistyä emäksen riemuun.
Hän puree hampaitaan yhteen ja muistelee
tuotantoyhtiön numeroa. Kalvosimet olivat
keltaiset ja niissä oli smaragdinapit, mikä
typerä sattumus, parempi olisi liha lihan
päällä. Tämä on kuitenkin vain uni, johon
Jeanne hetkeksi vaipuu katsoessaan miestä
joka työntää teräsporansa värisevään teräs-
kaiteeseen

MIKÄ TAHANSA SINUA VIEHÄTTÄÄKIN

Nuo alaspäin vonkuvat pisarat tuskin olivat muuta kuin kieltäymystä, jota pyöritellä suussaan loputtomat päivät ja yöt, josta uuttaa itselleen toisia kieltäymyksen pisaroita

Muutamia maan sydämessä lepääviä uhriesineiden jäännöksiä, viaton sydän ja silmien viaton katse, pari kohoilevia rintoja ja hiukan savuavia tammenlehtiä, yksi kaukana vilkkuva kukon kaula

Ovi on aina pinnoitettu resiinillä, tuon pinnan alla on kerros jotakin pehmeätä, mutta raskasta ja tiivistä metallia kuten lyijyä ja lyijyn alla on aina kerros jotakin hyvin johtavaa metallia. Sen sijaan hampaiden päällä on vain posliinikerros; posliinikerros, joka on aina sävytetty vastaamaan tiettyä ympäristöä; on ymmärrettävää, että Kalifornian runsaassa valossa tuon posliinikerroksen sävy on aivan toinen kuin Nuorgamissa

Olen tosiaan nähnyt Paholaisen. Hänen silmänsä muistuttivat
ensiksi urheilauton vanteita, niissä oli alumiinin kirkasta
eloisuutta ja miekan villiyttä, myöhemmin niissä näkyi taimenen
hohtavan kyljen herkkyyttä, vasta maasta työntyneen verson
haavoittuvuutta ja hevosen auringossa kiiltävien kuparinpunaisten
lautasten majesteettisuutta ja voimaa

Kaikkialla puitten välissä se minkä näkee juoksevan

Sekavan tunnustuksen ja mysteerion siteen välissä
missä kuolema sai elämältä selkäsaunan

Salatuimmassa pohjakerroksessa, siellä missä silkkimaton
alla kulkevat kuoriaiset merkittyjä reittejään, on minun
kotini, siellä ohuessa, tuskin tajuttavassa valossa

Juuri epäluotettavuus on minulle mitä suurimman toivon aihe.
Juuri toivo on minulle mitä suurimman epäluotettavuuden lähde.
Toivo voisi olla muurauslasta, ja epäluotettavuus voisi olla seinä.
Epäluotettavuus voisi hyvinkin olla muurauslasta ja toivo tiili

Hänen kuulonsa oli tarkka ja valpas kuin
metsänotuksella, jonka metsästäjä on
saanut valveille. Odotapa vain että tulee
pimeä niin huomaat kadottaneesi hänet
ja ymmärrät että hän voi olla missä vain

Näpistelijätytön muuttuminen raukeaksi
on onneton sattuma, verrattavissa siihen
että jokin odottamaton ei koskaan tapahdu.

Kuinka suuri ihminen on, sinä olet kysynyt. Se onkin ainoa kysymys, johon et ole saanut vastausta. Ei niin, ettetkö olisi ansainnut sitä. Kun pyörittelit kädessäsi Alessin pyöreämuotoista vesilasia, olisit ehdottomasti ansainnut vastauksen tuohon kysymykseen. Kun katselit nesteen sinistä pintaa, johon muodostui hitaasti pyörre, olisi kuka tahansa halunnut varmasti vastata sinulle. Mutta ei, niin ei tapahtunut, niin ei koskaan tapahtunut. Niin ei tapahtunut silloinkaan, kun tuijotit tytön rintamuksen kolmea nappia ja yritit muistaa kuinka neste oli pyörinyt. Koetit näyttää tylsistyneeltä, mutta ohimoillasi oli hikipisaroita ja hengitit raskaasti. Silmät olivat hämmentäneet sinut, silmät jotka sädehtivät lävitsesi

Minä vain kuitenkin leijuin roska-astian yläpuolella

Älä huoli. Ennen pitkää hän ymmärtää kuinka erotella jalokivet puolijalokivistä, kuinka erotella syötävät kasvit myrkyllisistä. Mutta sitä ennen: älä anna hänelle päivää, älä anna hänelle yötä

Nuori nainen keltaisessa takissaan ja koira hänen
taustallaan, puhelimessa hengittävä koira jonka
punainen kieli lepäs hänen jalkateränsä päällä,
hiekkarantaa pitkin kulkeva nainen jonka korkojen
pistoista syntyi tämä laulu, ennen kuin kuolin olin
tuolla, koiran punainen kieli lepäsi minun jalkaterääni
vasten

Energisyyteni oli huomattavan kadoksissa. Ystävät,
minusta tuntui että pimeyden hiukset olivat vihdoin
minut peittäneet

Pronssinen sirpinterä ja sen yläpuolella teräksinen sahanterä

Unessa oli ilves, jonka kaulassa oli satelliittipanta. Katselin sen liikkeitä suurelta näyttöruudulta. Väliin se liikkui hämmästyttävän nopeasti, väliin hyvin hitaasti. Se alue, jolla ilves kulloinkin oli värittyi jonkin väriseksi, yleensä punaiseksi, vihreäksi tai keltaiseksi ja sitten haaleni hiljalleen. Katselin ilveksen liikkeitä näyttöruudulta, se oli todellisuus, ja mielessäni katselin ikään kuin elokuvaa, se oli uni unen sisällä ja siinä mies juoksi peltoaukean poikki ja ylös kukkulan keltaruohoista rinnettä, hän kantoi ilvestä sylissään