Sielu on siis se, mikä säilyy ikuisesti ja mihin jää jälki.

Ihmiset kantavat muassaan uhrejaan.

Suurimmin arvostan ruumiiden koristelijoita.

On olemassa pikkuruisia, aivan pikkuruisia
ihmisiä, jotka mahtuvat kämmenelle. Toisaalta
on olemassa jättiläisiä, joita katsoessaan ei tiedä
katsovansa jättiläistä.

Lohdutus on nyrkissä,
joka puristaa kolikkoa.

Lohdutus on kuolemassa,
joka ei jätä ketään huomiotta.

Lohdutus on tulevassa,
joka haluaa liikkua menneessä.

Lohdutus on huudossa, jota kukaan
ei pakota esiin ja johon kukaan ei vastaa.

Juurakoiden yläpuolella asuu haltijoita    juurakoiden
alapuolella asuu niitä joista puhuminen on niiden pettämistä
käärme piileksii aina jossakin   jos se on kerällä on kaikki
hyvin   jos se on suorana on syytä miettiä mihin sen voisi
työntää    luonto on yksi helvetin huone ja luonnosta 
löytyy se mikä eniten kiihottaa

Pidättyväisyys murtuu aina. Pidättyväisyyden murtumaa seuraa jokin odottamaton, jokin jota ei ole voinut laskea. Oveluus on pidättyväisyyttä, jolle tietoisesti etsitään purkautumiskohtaa.

Kuolema on nautinnoista suurin. Haluan kuolla mahdollisimman monta kertaa. Haluan kuolla eri tilanteissa. Kuolema aamupäivällä on toista kuin kuolema illalla, auringon laskiessa. Kuolema yön silkkiin käärittynä on aivan toista kuin kuolema iltapäivän kuumuudessa. Kuolema ruohoon lyyhistyen on toista kuin kuolema lumeen vaipuen. Kuolema 120 kilometrin tuntinopeudella on toista kuin viikkokausia jatkuva kuolema valkeissa ja hitaasti tuntunsa menettävissä lakanoissa.

Reippaus synnyttää näköharhan. Usein rakennukset ovat reippaita, niissä näkyy se reippaus, jolla työmiehet ovat pinonneeet tiiliä tai iskeneet laastia seinään. Jenkkitukka on yksi reippauden purskahduksista, näköharha, joka vie ajatukset aurinkoisiin seutuihin, sormissa murskaantuviin viinirypäleisiin ja muuhun sellaiseen ajatusirtaimistoon. Reippauden voi tunnistaa myös korkokenkien kopinasta joka kuuluu aina kulman takaa. Kun ohittaa kulman, ei sääriä näy.

Henkilääkärini kaivaa marmoripöydän kätköistä pullon vaaleata vermuttia, kaataa sitä pieneen kristallipikariin ja ojentaa Mefistolle. Se on lämmintä, hän sanoo. Kylmää tai lämmintä, Mefisto sanoo, ja näen, että pikari hänen kädessään on niin kylmä, että siitä nousee huurua.

Äkkiä minusta katsoen oikeasta nurkasta ilmestyy mustaan, kauniisti leikattuun pitkään takkiin pukeutunut tummapiirteinen mies. Olen Mefisto, mies sanoo henkilääkärilleni. Sinä kutsuit minua. Matka oli vaivalloinen, olisiko sinulla tarjota jotakin juotavaa?

Pian huone on täynnä vihertävää, kitkerää savua, ja minun on pidettävä takkini hihaa kasvojeni edessä pystyäkseni hengittämään. Henkilääkärini sen sijaan on kaivanut jostakin hengityssuojaimen.

Sitten henkilääkärini kaivaa taskustaan pienen muovipussin punertavaa jauhetta, pudottaa sitä keoksi marmoripöydälle, aivan halkeaman viereen, ja sytyttää tuohisuikaleen ja sillä jauheen.

Mutta sitten vanha henkilääkärini nousee, pudistaa takkiaan ja luo viimeisen silmäyksen uuteen henkilääkäriin ja minuun ja jättää meidät.

Vanha henkilääkärini ei liikahdakaan. Hän on mennyttä, uusi henkilääkärini sanoo.

Edellinen henkilääkärini makaa lattialla ja uusi henkilääkärini nousee pöytänsä äärestä, kävelee hänen luokseen ja potkaisee häntä kenkänsä terävällä kärjellä kylkeen.

Kuolemanaisti on aisteista suloisin, uusi henkilääkärini sanoo minulle.

Minä olen nyt henkilääkärisi, tyttö sanoo.

Henkilääkärini sisarentytär nousee pystyyn, katsoo minua silmissään voitonriemuisa ilme ja asettuu sitten istumaan henkilääkärini tuolille, hänen vaaleanpunaisen, haljenneen marmoripöytänsä taakse.

Riivaaja, henkilääkärini sanoo yhteenpuristettujen hampaidensa lomasta, riivaaja. Sitten henkilääkärini menettää jälleen tajuntansa.

Mutta henkilääkärini sisarentytär avaa oven ja hyökkää sisälle, iskee kyntensä suoraan henkilääkärini rintaan ja kaataa hänet lattialle.

Hän on sisarentyttäreni, henkilääkärini kuiskaa ja tekee ristinmerkkejä ensin vasemmalta oikealle, sitten oikealta vasemmalle ja lopuksi piirtää vielä ristejä kasvoillensakin.

Tuskin henkilääkärini on selvinnyt hänen orvon sisarenpoikansa tuottamasta järkytyksestä kun tapahtuu seuraava järkytys: hänen oveaan koputtaa joku, henkilääkärini avaa sen ja paiskaa samantien nopeasti kiinni.

Kun henkilääkärini on kuollut, minä tiedän olevani terve.

Henkilääkärini on se lääke, joka minut parantaa, minä olen se lääke, joka saa henkilääkärini sairastumaan ja lopulta kuolemaan. Lohdullinen ja toivontäyteinen tarina.

Sitten poika hyppää muutamalla askelella ikkunalle, avaa sen ja katoaa.Henkilääkärini virkoaa eikä joko muista koko tapausta tai kieltäytyy muistamasta sitä.

Henkilääkärini lyyhistyy, ilmeisesti pojan ilmestymisen aiheuttaman mielenjärkytyksen vuoksi, lattialle ja salamannopeasti poika hyökkää hänen kimppuunsa ja puhdistaa taitavasti hänen taskunsa.

Myöhemmin käy ilmi, että orpopoika on henkilääkärini läheinen sukulainen. Hän on sisarenpoikani, henkilääkärini sanoo ja katsoo poikaa silmissään syyttävä katse. Hän on syy siihen, miksi maailma on tällainen.

Henkilääkärini tukistaa orpopoikaa toistuvasti tehostaakseen sanojaan. Aina pojan reaktio on sama, hän painaa hartiansa lysyyn ja hypähtää kauemmas ja sanoo: riivaaja.

Henkilääkärini marrmoripöydän sisältä ilmestynyt orpopoika on henkilääkärini kaukainen sukulainen, käy myöhemmin ilmi. Siksi hän ilmestyi juuri henkilääkärini marmoripöydästä. Hän ei tunne kaupunkia eikä sen tapoja.

Henkilääkärini marmoripöydän sisältä esiin tullut poika on orpo, käy ilmi myöhemmin. Isätön ja äiditön. Henkilääkärini suhtautuu häneen niin kuin ei-ihmiseen.

Sydäntäni kalvaa mahdollisuus siitä, että joskus minä olisin henkilääkäri. Se on mahdotonta, sanon, ja tehostan sanomaani iskemällä nyrkin hänen marmoripöytäänsä vasten. Marmoripöytä halkeaa ja sen sisältä tulee esiin pieni poika.

Luulen, että lopulta asiat ovat näin: minä olen henkilääkärini, ja henkilääkärini taas olen minä sellaisena kuin en ole koskaan voinut olla.

Pikkukylät ovat inhottavia ja todellisia.

Henkilääkärini on vääränrahantekijä.

Henkilääkärini näkee oikeat valheet. Mutta hän ei ymmärrä, että ne ovat oikeita vain valheina.

Välttääkseni henkilääkärini kuvittelemasta liikoja, tulen esiin hänen vaimonsa takaa. Nyt minun on pidettävä toista silmääni kiinni ja peitettävä puolet henkilääkäristäni kädelläni.

Minusta tuntuu, että sinä välttelet minua, henkilääkärini sanoo. Se on ehdottoman väärä luulo, sanon hänen vaimonsa takaa.

Ratkaisu on se, että seison koko ajan niin, että toinen silmäni on kiinni ja henkilääkärini vaimo henkilääkärini ja minun välissä.

Kun henkilääkärini vaimo on saapunut paikalle, kaikki alkaa alusta ja siirrymme taas aperitiiveihin. Näen vaimon kahtena, mutta henkilääkärini näen neljänä. Sen vuoksi suljen toisen silmäni, ja näen nyt vaimon normaalisti, mutta henkilääkärini kahtena.

Kun olemme lopettaneet aperitiiviin henkilääkärini kanssa, saapuu hänen vaimonsa ja kaikki alkaa alusta.

Henkilääkärini ja minä muodostamme alun ja lopun. Minä olen alku, henkilääkärini on loppu. Aloitamme aperitiivista, lopetamme aperitiiviin. Sitten aloitamme toisesta aperitiivista, ja lopetamme toiseen aperitiiviin.

Jotkut kaatavat aina lautasen. Itsensä he näkevät lautasella ja sitä pelästyvät.

Olen kieltänyt itseäni asettumasta tähän.
Suurlähettilään ominaisuudessa olen
kieltänyt itseäni juomasta tästä lasista,
ja kulkemasta tämän katon alla. Suur-
lähettilään ominaisuudessa olen kieltänyt
itseäni juomasta tuoksuvaa vermuttia,
sillä vermutti ei ole suun koti, tai suu
vermutin pesä, sillä tammen syleilyssä
se on varttunut, yhdessä ovat he käyneet
tanssiin.

Henkilääkärini ja minä pelaamme siitä, kumman kuoleman määrä lopulta on suurempi. Mikä määrä minun kuolemastani siirtyy henkilääkärini kontolle, ja mikä määrä hänen kuolemastaan on lopulta minun harteillani.

Henkilääkärini ja minun kuoleman määrä kuitenkin vaihtelee. On olemassa kuoleman nousuaika ja kuoleman laskuaika.

Toivon, että kesken pelin henkilääkärini kuolisi. Hän toivoo, että minä kuolisin, tuupertuisin pöydän ääreen.

Henkilääkärini ja minä olemme hyviä pelitovereita sen vuoksi, että kuoleman määrä meissä on suuri. Olemme samalla tasolla tai ainakin lähellä toisiamme.

Henkilääkärissäni on kuolemaa noin kolme neljännestä. Minussa kuolemaa on enemmän, arviolta viisi kuudennesta.

Henkilääkärissäni on paljon kuolemaa, mutta minussa on vielä enemmän kuolemaa. Tämä on meidän korttipelimme.

Henkilääkärini on hevonen, joka tietää tulevansa unohdetuksi, ja joka juuri sen vuoksi saapuu maaliin paljon muita edellä. Minä olen se, joka on iskenyt kaikki rahansa likoon, ja vain kuoleman ja unohduksen tähden.

Henkilääkärini on hevonen, joka kaukaa katsottuna näyttää kelvolliselta, läheltä katsottuna kelvottomalta, joka muisteltuna on kelvoton ja unohdettuna parempi kuin mikään.

Henkilääkärini on hevonen, joka täytyy tuomita ankarammin kuin mikään toinen hevonen, ja jota täytyy vetää ohjaksista tiukemmin kuin mitään toista hevosta.

Henkilääkärini on hevonen, joka täytyy ehdottomasti tuomita ankarimmin.

Henkilääkärini on hevonen, jota ei kannata tuomita katsomatta ensin sen sisälle.

Henkilääkärini on hevonen, joka kilpailujen alussa näyttää siltä, että ei koskaan voisi voittaa, jonka lihakset näyttävät surkeilta, jonka askellus näyttää tehottomalta, mutta loppujen lopuksi juuri hän saapuu maaliin paljon muita edellä.