Kääpiö juo pullosta. Hän purskuttaa nestettä suussaan. Sitten hän nielee sen vaivalloisesti, puristaa silmänsä yhteen ja irvistää. Nainen katsoo häntä ovelta. Naisella on sylissään vihreä pahvilaatikko, jonka kantta hän naputtaa. Kääpiö katsoo naista. Sitten nainen kävelee nopeasti kohti kääpiötä, työntää laatikkoa kohti häntä kuin uhkaillen. Kääpiö vetäytyy peloissaan kohti seinää, nainen avaa laatikkoa raolleen ja kääpiö kääntää kasvonsa kohti seinää ja jää siihen liikkumattomana. Nainen hymyilee ja asettaa laatikon pöydälle kyljelleen, asettaa sen ympärille veitsiä laajaksi kehäksi ja avaa laatikon. Laatikosta vierii pöydälle marmorikuulia, kääpiö nytkähtää seinää vasten ja kouristelee joka kerta kun kuulat osuvat helähtäen veitsiin

Kääpiö on juovinaan lasista. Siinä ei ole mitään ja hän kallistaa sen huulilleen, pullistaa poskeensa ja purskuttaa ilmaa puolelta toiselle. Nainen soittaa pianoa hiljaa. Kääpiö kaatuu äkisti maahan kun nainen iskee koskettimia, hänen tilalleen takaa nousee hännystakkimies, jolla on valkoiset hansikkaat. Hän on polttavinaan savuketta eikä katsahdakaan lattialla makaavaan kääpiöön. Hän tekee kaiken paremmin kuin kääpiö, hänen eleensä ovat tosia. Hän kumartuu naisen yläpuolelle, kääntää nuotteja ja nainen sekoaa soitossaan. Sitten hän vetää naisen ylös, näyttämölle astuvat viulisti ja klarinetisti jotka aloittavat soiton, nainen ja mies tanssivat. Musiikki kuitenkin muuttuu pian surulliseksi, nainen kumartuu kääpiön puoleen ja kääntää häntä puolelta toiselle, sitten katsoo ylös mieheen, joka kohauttaa hartioitaan ja sitten jää heiluttamaan itseään puolelta toiselle kuin jonkinlainen jousi, nainen alkaa nauraa

Heijastus hänen hampaassaan oli
kuin peilissä kiemurteleva savu,
hänen silmänsä kuin teevadeilla
pyörivät nopat, hänen viiksensä
kuin kahdeksikkoa juoksevat
kovakuoriaiset

Poissaolo tuhoaa kaiken saivarteluni,
kohtalokastapa olisi olla vain sana,
hetkeksi kruunattu ja niin tuomittu

Siellä missä pahe sai kuolemalta selkäsaunan
ja hyve alati jatkuvat silitykset

Hyönteisten korviavihlova ilo, hirvittävä musiikki.
Sinä sanot, että se kantaa kuoleman iloa.
Ylätasankojen rosoinen lamppu valaisee tiemme

Hän kahlasi veteen. Äkisti lihasten
leikki elävöitti hänelle hänen ihonsa
tuoksun. Hänen elehdintänsä piirtyi
taivaan suurille, mykille kasvoille.
Hänen käsivartensa lannisti taivaan
veden

Hän riisuu naamion lopussa. Se ei tarkoittanut
mitään. Nähdäkseen naamion takaa. Hän oli
silllä tavalla pitkän aikaa. Hän oli onnellinen,
jos sillä sanalla on merkitystä. Mutta hänen
vaimonsa kärsimys panee hänet riisumaan
naamion. Onko se väärin? Hän on varjossa.
Tietysti hän puhuu. Mutta sanat ovat sanoja,
eivät muuta. Kädet, pään asento, silmät,
suu, vartalo puhuvat kaikki omaa kieltään,
tai ne kertovat vastakkaisista aikeista, joista
mikään ei toteudu. Mutta naamio, se putoaa
lattialle, pudottaako hän sen vai putoaako
se, kuitenkin se on nyt siinä. Vetikö hän edes
itse sitä kasvoiltaan, riisuiko hän sitä? Se on
lattialla, mutta hänhän on kääntynyt. Ei, sen
täytyy olla erehdys. Sen täytyy olla erehdys.
Onhan aika, joka kasvattaa jokaisesta
erehdyksestä erehdysten puun. Onhan aika,
jona sotilas, minä, kävelee pellolla ja näkee
kuolleen varsan, tai luulee näkevänsä,
ja äkkiä ymmärtää että se on elossa, sen
kylki nousee, vaivalloisesti ja hitaasti,
mutta nousee silti, ja se on lämmin. Ja
sitten, kuin vääjäämättä, varsa uppoaa
veteen, se haluaakin upota, se sulkee
silmänsä ja käpertyy kokoon, sotilas ojentaa
kätensä ja koittaa tavoittaa sitä mutta ei
tavoita mitään, pelkkää ilmaa ja tuleentuneita
korsia, ei mitään varsaa ole, ei ole vettä

Joka kerta, kun annetaan periksi turhamaisuudelle,
petetään, joka kerta kun ajatellaan ja eletään,
jotta tekeydyttäisiin, silloin petetään. Joka kerta
on tekeytymisen onnettomuus pettänyt minut
totuuden kasvojen edessä, joka kerta olen
turhamaisuuden vuoksi kuvitellut nuo kasvot
muotoisiksini.

Eihän minulla loppujen lopuksi ole mitään
hätää, lopuksi, niin kuin se olisi juuri se
juottokaukalo, joka minun turvalleni olisi
sopivin, niin kuin juuri siitä, liuskekivestä
tai graniitista, liukenisi sopiva annos kiveä
minun ruumiilleni

Näyttää mongolilta. Puristaa kiviä kädessään muruiksi. Ei melodraaman sankari. Ei arabi pitkine kiiltävine nenineen. Gregory Peck, joka on risteytetty Sherlock Holmesin kanssa ja kasvatettu kaivossa

Minun nenäni on kasvanut teräksiseksi lisäkkeeksi. Minulle on asennettu nenääni sileäksi hiottu metalliosa korvaamaan luuta. Hoitaja joka hengitti raskaasti nukutti minut. Tunsin kipua nenässäni, mutta se ei ollut mitään verrattuna horteeseen. Kun heräsin, nenäni oli toinen. Ei enää koskaan mitään, ei sen irtoamista unessa, ei törmäämisiä seinään tai kaltereihin. Nyt olisin onnellinen lopun elämääni. Tämän hoitaja kiisti. Hän sanoi, että olisin onnellinen, ja hän katsoi rannekelloaan, noin viidentoista minuutin ajan. Se oli totta. Tietysti se on totta, hän sanoi

Maailman sisällä on toinen maailma, ystäväiseni.
Me olemme tekemisissä ihmisruumiin tragedioiden
kanssa

Minä pidän korvani auki ja sinä pidät korvasi auki.
Sinä pidät silmäsi auki ja minä pidän silmäni auki.
Tavataan sitten täällä ja puhutaan enemmän

Mikä on asioista tärkein? Telepaattinen yhteys.
Ilman sitä mitään ei ole. Siihen voi vastata
kummallisella heikolla hymyllä niin kuin sinä
nyt teet

Ne helvetin apinat, simpanssit saatana murisee villisika tuoliltaan ja keinuttaa itseään edestakaisin. Jos ne edes haluaisivat jotakin, jos ne edes olisivat meitä mutta ei, ne ovat helvetin apinoita, ne puhuvat kieltä jota kukaan ei ymmärrä, eivät ne puhu. Nuori villisika ojentaa jalkansa toisen päälle ja kaataa vodkaa avonaiseen suuhunsa. Simpanssit, vanha harmaaniskainen villisika murisee ja terottaa hampaitaan timanttipölyllä päällystetyllä puikolla. Ne haluavat minut hengiltä, ne haluavat talloa minut jalkoihinsa. Sitten villisika nousee ja potkaisee nuoren villisian tuolinjalkaa. Perkeleen simpanssit, nuori villisika hätkähtää ja nousee ja lyö vanhempaa villisikaa ensin kylkeen ja sitten jonnekin ohimon tienoille. Vanhempi villisika horjuu kohti seinää ja heittää pullon nuorempaa villisikaa kohti, nuorempi väistää ja pullo rikkoo ensin peilin ja sen jälkeen hajoaa sirpaleiksi lattialle

Nainen, joka viilaa kalteria poikki. Ylhäältä lentävät kolme korppia. Korpeista tulee yksi. Yksi laskeutuu maahan ja puhuu matalalla, miellyttävällä äänellä. Nainen on vaiti. Hän on kylvyssä. Hän ajaa säärensä. Hän pesee itsensä pesusienellä – hän juo kahvia kupista, jonka kahva on rikki. Tämä on huomenna. Hän juoksee lenkkipolkkua, ei, hän avaa hylätyn varastohallin oven ja joutuu tarjoilemaan vodkaa villisioille