Hän riisuu naamion lopussa. Se ei tarkoittanut
mitään. Nähdäkseen naamion takaa. Hän oli
silllä tavalla pitkän aikaa. Hän oli onnellinen,
jos sillä sanalla on merkitystä. Mutta hänen
vaimonsa kärsimys panee hänet riisumaan
naamion. Onko se väärin? Hän on varjossa.
Tietysti hän puhuu. Mutta sanat ovat sanoja,
eivät muuta. Kädet, pään asento, silmät,
suu, vartalo puhuvat kaikki omaa kieltään,
tai ne kertovat vastakkaisista aikeista, joista
mikään ei toteudu. Mutta naamio, se putoaa
lattialle, pudottaako hän sen vai putoaako
se, kuitenkin se on nyt siinä. Vetikö hän edes
itse sitä kasvoiltaan, riisuiko hän sitä? Se on
lattialla, mutta hänhän on kääntynyt. Ei, sen
täytyy olla erehdys. Sen täytyy olla erehdys.
Onhan aika, joka kasvattaa jokaisesta
erehdyksestä erehdysten puun. Onhan aika,
jona sotilas, minä, kävelee pellolla ja näkee
kuolleen varsan, tai luulee näkevänsä,
ja äkkiä ymmärtää että se on elossa, sen
kylki nousee, vaivalloisesti ja hitaasti,
mutta nousee silti, ja se on lämmin. Ja
sitten, kuin vääjäämättä, varsa uppoaa
veteen, se haluaakin upota, se sulkee
silmänsä ja käpertyy kokoon, sotilas ojentaa
kätensä ja koittaa tavoittaa sitä mutta ei
tavoita mitään, pelkkää ilmaa ja tuleentuneita
korsia, ei mitään varsaa ole, ei ole vettä