Hänhän näyttää hilseilevän silkkaa tuoreutta. Puhtaalla leikkauksella on jokainen maailman olento nyt erotettu omaksi itsekseen. Jäljellä on ainoastaan eetteri. Pilvetön taivas. Pianovirtuoosi. Hän muistuttaa pientä, mutta vankkaa jalkapalloilijaa. Heidelbergin taivas. Pimeä. Toisaalta hän liikehtii ympäriinsä kuin heiluri, sortsinlahkeet lepattaen. Hän ei kykene odottamaan sitä, että saa istua flyygelin ääreen ja ruuvata tuolin oikealle korkeudelle. Lyhyesti sanottuna, valkoiset housut, tulevaisuuden bakteerit ja musiikki, pahaenteinen liikehtiminen hänessä itsessään. Bravo, rohkea poika, tuo määrätty diminuendo ja myrkyllisten tippojen lailla tipuskelevat triodit. Inhimillisten intohimojen höyry. Hän nousee ylös ja alkaa taittua alaspäin. Tämä sikari polttaa silmiä. Outo kampaus on ehdottomasti korkeamman maailman asia. Tällaisena hän saattoi nähdä Ladyn tuona päivänä. Lady oli kiertänyt hiuksensa kummalliseksi keoksi, joka koostui palmikoista ja leteistä. Se vaikutti olevan silkka mahdottomuus edes koskaan saada hiusta tuollaiseksi. Hän asui kaasulaitoksen vieressä. Kenties yksi kipinä, ja kaikki oli räjähtänyt henkiseksi myrskyksi ja se oli aiheuttanut tämän. Hänen huoneessaan oli posliinininen kaappikello. Kellon vieressä oli rumpu, ja rumpua vasten nojasi jonkinlainen pirullinen hahmo, kenties jonkin alkuperäiskansan veistos. Seinillä oli kuvia: kalpeita kasvoja, käärmeitä. Mikä tuo on, hän kysyi häneltä astuessaan sisään. Kynnyksenvartija, hän sanoi kepeästi. Kaikki on selkeää kuin musta nainen joka istuu lootuksen varjossa. Hyviä ystäviä, rikkaita perheitä, nuoret miehet savukkeineen. Petos josta ei tarvitse puhua. He seisoskelevat ja syövät voileipiä. Mies on herkkä otus. Miten hän kuvailee opettajaa luokkahuoneessa. Hiusten riipiminen viettelevästi. Tämä vetoaa mieleen loputtomiin vaikka ei olisikaan kaunista. Akustinen terveys. Kirkkauden merenrantahuvila, siellä hän rakastaa ja palvoo tosiasioita. Hän on kiinnostunut kuormasta, ei hyveistä. Synnynnäinen kuristusote. Jossain lähellä Frankfurtin kuuluu laulu saksanpaimenkoiran. Pieni pariisilainen vierelläni, ei enää hajuvettä, ei hammaslankaa, ei mitään. Synnyinmaan pehmeä piano. Nyt riittää. He seisovat kadulla. Heitä ympäröi tuore vuoristoilma. Vuohien maaninen tanssi rosoisilla kallioilla. Kovin paljoa ei voi odottaa jos kaikki tapahtuu pianon, penkin ja nuottitelineen välissä. Ah Mahler, olen se itse, hän itkee hiljaa. Hän kaatuu. Punainen veri virtaa hänen suustaan ja peittää kaiken. Minä kuolen nyt, hän sanoo. Voi, sanoo ystävä. Nopeasti nämä sanat. Orkesteri tyhjenee. Huippukokous ja yhteinen viha Gustav Mahleria kohtaan. Surumarssi alkaa. Rakeinen trumpetti. Mahler on vienyt naisemme, kaikki valittavat. Hän on vienyt ajatuksemme, työmme, egomme, ulkonäkömme, parhaat ystävämme. Huippukokous jossa uikutetaan. Jumalat rakastavat ihmisuhreja, se heidän puolestaan voidaan sanoa.