Saksanpaimekoira haukkuu karjaa. Hän veti syvään henkeä ja katseli oudosti jännittyneenä, silmät suurina ylös taivaalle. Ihmiset, korkea ruoho, lumipallot jotka ovat muuttuneet pilviksi. 300 kilometrin korkeudessa, kosteat silmät. Niin, he haluavat kuuliaisesti onnea. Tuhannes maailmansota, tuomioistuin kadettikoulussa ja kuollut kasarmi. Eikö jonkun nimi voisi olla Srapnelli. Riittäköön. Vanha pyhä lehto, lehtivihannekset, hiljainen jumalattaren pyhäkkö. Vaimeita ääniä, möly ylitti hänet. Hän on hyvä merkki, hänen reitensä ja pakaransa ovat vielä parempi. Eikö tämä ole se isänmaan viereinen maa. Vai sen maan viereinen maa. Vai oliko siinä meri välissä. Vähän valoa katoaa silmään. Nuo kaksi, he ovat kuin hansikkaat väärässä kädessä ja väärässä pöydässä. Närkästyksen helmassa mies on kypsä. Toisen hiukset ovat kuin tyhmänrohkean villisian harjas. Minä suojelen sinua ja syyllisiä, ooi pääoma. Tämä on tartaruspihvi. Hän tarttuu siihen sormin, noine smaragdinvärjättyine sormineen hän tarttuu siihen ja hänen silmänsä. Ujot tummat silmät kätkee ja rajaton raivo hänen ympärillään. Liha on kyllästetty, melankolia tarttuu häneen. Nämä ovat teidän, neiti, tarjoilija kuiskaa ja kaivaa pöydän alta savukkeenpätkiä ja asettaa ne riviin lautasen viereen. Yön siivet ja raskaat silmäripset. Saamme nähdä vain kurjaa hämärää. Tämäkö oli aloituslause tuossa puheessa. Ei. Suostuttelun kultainen, lipova kieli. Onnelliset kuolevaiset, tuolla, ylhäällä. Mitä tapahtuu kun papitar katkaisee omat hiuksensa. Vaalea perhonen asettuu tummaan kukkaan, vaalea kukka kasvaa tumman perhosen alle. Himo ja rakkaus lienevät siivet suuriin tekoihin. Loputtomuuden työhön. Huimaus on poissa mutta lattia on liukas. Kuka kysyy rummulta neuvoa. Ryöstöretki kohti lampaan päätä. Nuori mies, vakuuttunut siitä, että hänen on ryöstettävä lampaan pää. Miksi. Siksi koska hän on rakastunut. Siitä tuskin tarvitsee kertoa sen enempää. Italialainen romaani. Italialaisissa romaaneissa on yleensä lampaanpäitä seipäässä tai uunissa tai pöydällä tai jonkun unessa. No, seikkailujen ja lampaanpään kaipuiden jälkeen hän voi suudella, kenties, jotakuta naista, tai tyttöä, kunnes aika loppuu, jos tyttö nyt edes antaa suudella. Siemailee teetä ja polttaa savukkeen ja puhelee kissalleen. Pukee puvun päälleen, harjatun, puhdistetun, pestyn ja koristellun puvun ja tulee tänne. Katselee ympärilleen ja saa päähänsä lähteä Turkkiin. Mutta sitten kaatuu tähän hiekka-aukiolle ja vihastuu ja menee kotiinsa siemailemaan teetä ja polttelemaan savukkeita. Matkustaminenhan tapahtuu aina korissa, oli se sitten juna, laiva, auto tai lentokone. Suuret kädet pistävät meidät koriin, ja sitten me siirrymme toiseen paikkaan. Eihän hän omista Turkkia. Tai kenties omistaa, mutta ei välitä siitä. Hän on ajatuksissaan ollut Turkissa puolen tunnin ajan ja siellä oli sanomattoman tylsää. Minne tahansa kannattaa matkustaa mielummin. Eräänlainen maksan harjoite, Turkkiin meneminen. Tai munuaisten. Tyhjäkäynnillä käyvä auto. Nopea, mutta ei koskaan kilpa-ajoissa. Hän puhuu surkeasta olemassaolon taistelusta. Mikä tässä niin surkeata on? Mairitteleva, aaltomainen rytmi. Kuten instituutti. He halusivat että hän olisi osallistunut naamiaisiin. Suloinen ja miellyttävä melodia, onnellisia ihmisiä, hymyileviä kasvoja ja tyyneyttä ja elämäniloa. Kuolettavasti haavoittunut sankari, joka kokee että hänen täytyy kuolla verenvuotoon.