Hän vetää viivan, joka on vaikea. Kiharainen poika on väsynyt, uneliaat ovat hänen silmänsä, voimistelu, risti, miekka jonka kahvaan tarttuu. Rummut, huilut, hän kantaa ylpeänä valkoista kaulustaan, minkä kappaleen soitat, poika, uskollisten koiriesi edessä? Kuningas on lyhytjalkainen ja koristeltu, missä ovat aiheesi, missä on isänmaasi? Hän vapisee jalon naisen kohtalosta, joka pian kidnapataan. Hän käy pitkin tietään ja oikeastaan ajattelee hyvin erilaisia asioita, mutta joskus havahtuu vilkkuviin silmäluomiin ja on hetken aikaa elävä. On syytä suhtautua niihin kuin asiantuntijan pinnalliseen lausuntoon. Olla improvisoimatta, eikä syystä. Kysymys sisustamisen pakkomielteisyydestä. Usein ihminen kokee, että huonekalut vihaavat häntä, tuntevat tiettyä ahneutta ihmistä kohtaan. Lehdissä on mainoksia, jotka on tarve ohittaa, ja juuri ne mainokset ovat niitä, jotka synnyttävät ja kirkastavat tuota pakkomiellettä. Uudestaan ja uudestaan kuvia huviloista, joiden valtava katto laskeutuu ylitsemme niin kuin silinterihatun reuna pikkupojan otsan ylitse. Ja taas, ennen kuin kerkeää vaipua ikävystymiseen, painaa kielensä etuhampaita vasten ja näkee aulat, häpeämättömän vapaasti seisovat portaat, takat. Lyhyesti sanottuna: pakomme renessanssin yleissopimuksesta on tuonut meidät tähän, tilanteeseen, joka on täysin sietämätön hyvässä maussaan. Esimerkkejä: seinille ripustetut, kiiltäväksi hiotut puulevyt, eräänlaiset saitingit, niiden välissä ripustettuina muutamia kuvia, abstrakteja maalauksia, hyvin kurinalaisesti, niin, että ei ole olemassa sitä kaikkein häiritsevintä, julkeata yksinkertaisuutta. Siellä täällä maljakoita, kristallia, vielä eläviä puunoksia, sameata vettä. Takka on peitetty värillisellä marmorilla, sitä on takan edessä lattialla ja se ikään kuin jatkaa olemistaan katossa, joka on peitetty samansävyisin metallilevyin. Istuimia ei ole, ne on piilotettu seinän sisään, josta ne saa esiin kun tietää mitä tehdä. Kauhuissaan hän astuu makuuhuoneeseen. Sänky, jota on ilmeisesti puusepän lisäksi ollut tekemässä kultaseppä, renkaita, ketjuja, tiukasti vedetty ja hiukan uurrettu kangas. Voi Jumala, kuinka kauaksi me voimme mennä, kuka tämän on sylkenyt sisästään. Ja lasi, viisto lasi, lasi on kaiken selkärankana, murtuneena selkärankana, kuin viljapelto raekuuron jälkeen, suuret lasipinnat, kapeat lasipinnat, timanttileikkaukset ja vinoneliöt. Meridiaanien ja leveyspiirien verkosto kokonaan lasista. Kuka meidät tästä tyranniasta vapauttaa. Hän laskeutuu alas portaita. Ristikkokaide koivua, yhtä ikuinen kuin hallitsijat, jotka laskeutuvat kukin vuorollaan. Eräänlainen moderni kuisti, puoliympyrän muotoon rakennettu, ikkunat lähellä toisiaan, ja ne muodostavat ikäänkuin monikulmion ympyrän sisälle, ja niistä tulvii, sikäli kun verhot eivät ole edessä, kapea kaistale valoa, ja tänne on rakennettu puiset, hiukan kirkonpenkkejä muistuttavat penkit, ikkunalaudat, reunalistat, jotka kaikki tuntuvat sanovan: täällä on mukava unohtaa, niin kuin kaljun miehen päässä. Tämä on vakava muistomerkki. Ja se on kaikki niin todellista, kuin yksikin koivu metsän kuvassa olisi liikaa, se toisi vaikutelman vesipäästä. Ja siinä mukavuudessa on jotakin outoa, jotakin rasvaista ja liian makeaa, se aiheuttaa vatsakipua. Ja aivan kuten voi kuvitella, tässä huoneessa ei tehdä liian kirkasta tai liian tummaa musiikkia; tässä huoneessa tehdään todella hyvää musiikkia.