Onko tämä kutistettu vasikan pää. Ilomielin antaisin hänelle jotakin, jos minulla vain jotakin olisi. Oppitunti kutistetusta vasikan päästä. Mutta ei ole mitään, ei mitään Jumalan nimessä, ja hän on vain köyhä, impotentti ja tylsimys. Kuningas joka lähtee Tanskaan. Vai oliko se hanhipaimen joka kerran tutustuu kuningattareen ja he lähtevät Tanskaan. Repaleinen loden, voi kurjuutta, voi suurenmoisuutta. Lääke romantikoille. Oi, miksi ei kaikki ole koomista oopperaa. Tuuli, joka raivoissaan ajaa naisten hatut korkeuksiin ja sotkee heidän kampauksensa. Balzac sanoisi tässä: tuuli, joka on Wienille niin tyypillinen jne. jne. jne. Ainahan sitä kuvittelee, että taiteilijan talo olisi lämmin ja aina pettyy yhtä pahasti. Pahainen maalari, pahaiset lyijyvalkoisella tuhritut kasvonsa, helvetin klovni. Helvetin piru. Väritäpliä joka paikassa. Kuninkaat keskustelemassa tärpätinhöyryissä. Helvetti. Viemäriputki, josta nousee viehättävä haju. Taiteellinen ilahdus ja hyökkäys, yrittää iskeä puukolla kurkkuun mutta ei tietenkään osu. Taiteilijat hengittävät kirkasta ilmaa ja maalaavat pilviä, jotka ovat syntyneet vadelmalimonadihöyrystä. Fantastisia maisemia, puhtaita vuonoja teloituksen taustalla. Ja kysyvät mitä pidät siitä ja raivostuvat vastasi sitten mitä hyvänsä ja ottavat puukon taas esiin sen jälkeen kun ovat kusseet maalauksensa päälle. He itkevät naurettavan vakavasti ja lyyhistyvät lattialle uikuttamaan. Helvetin eläimet. Pajutuolit, mattoja, kattoikkunoita ja palmuja, kaiken yllä venytetty hanhensiipi. Pikkutytön sormet. Lohengrin ja hänen hopeapanssarinsa. Runoilija ja hänen onnettomat muistiinpanonsa tyynyn vierellä, lyyra, kalpea runoilija nukkuu lumessa, on varmaankin etsinyt mansikoita. Runoilijat ovat hirvittävimpiä olentoja maailmassa. Korpit kurnuttavat ja beduiinit kumartelevat, miekkatanssijat Slovakian maaseudulla. Mutta hänhän on vain hampaaton iloluontoinen ja hyväsydäminen munkki. Ja piano soittaa hyvästin, ehkä ikuisen, suloista, suloista. Ruusut nuutuneet maljakoissa. Lehmät lepäävät pellolla keltaisella, pieni neitonen kumartuu puoleens hänen. Ne ovat niin selkeitä, niin täydellisiä kuvia, niin rumia. Ihanin neitonen maailmassa joka pitää kynttilää kasvojensa takana, muusa, kasvot meikattuina keltaisiksi ja punertaviksi. Voittamatonta, kerrassaan runollisen taistelun kuvaus. Verinen pää, haavoittuneen pää ja silkkikaulaliina. Harmaan tien pölyn kimalluksen hehkeä epätarkkuusperiaate. Lepää liikkeessäsi, oi runoilija, lepää iäti. Lipevä kondiittori joka kumartelee ja vetää liepeestä saastaiseen liikkeeseensä ja esittelee herkullisimman leivoksensa ja leipänsä. Voi tämän eleganssin ennakoimattomia vaikutuksia. Ja entäpä sitten balettiherkut, pakonomaista ja tahatonta kuten luonto itse. Muinainen kaaoksen seremonia, tanssijat jotka osaavat tanssia niin kuin vain luuranko osaa. Entä kirjailijat. He osaavat kirjoittaa plakaattiin myytävänä eksoottisen härän lihaa. Yleensä heidän edessään on vuori keltaista munakokkelia ja he haarukoivat sitä haluttomasti. Anna kirjailijalle balettitanssija niin maailma räjähtää mahdottomuuteensa. Kirjailija, jos hän olisi edes suustaan nenäkäs. Mutta ei, hän on imperialisti, joka avaa vaatekaupan ja odottaa asianmukaista huomiota. Nerokasta. Vanhana hän kumartuu Zolan muotokuvan eteen, helvetin sameasilmäinen olento, otsa rypyssä, ja sitten painaa otsansa arkkiin ja katsoo rasvan muodostamia muotoja. Vanha nero. Neitseellinen, silkkisiipinen olento. Valitsee hajuvetensä kaavamaisemmin kuin mikään kone ja säteilyttää kaiken ympäriltään viiden megasievertin tuntitotuudella. Massiivinen, mutta neitseellinen. Hän antaa periksi oikealle kädelleen ja antaa sen nostaa trumpetin korvalleen, niin että hän näyttää mahtavan mahtipontiselta. Eikä se suinkaan ole sopimaton symboli, tämähän on ooppera ja hänhän kuuntelee sen esimakua. Selkeä vastatuuli. Oopperatalo alkaa hiljalleen murentua. Valoa on riittävän epäselvästi. Siunattua on se, että fysiikalle ei koskaan jää viimeinen makupala, siunattua on se, että on se jota voimme kutsua taiteen nautinnoksi. Mahdotonta olisi nauttia van Houtenin kaakaon väristä ilman tätä suloista pohjoisen pikku rouvaa, joka palaa autioon talvioodiseen linnaan, ottaa ilkikurisen siemaisun elämänvedestään, eikö se ole sanatonta. Eikö kuulosta fantastiselta, kuin Saksan hallitsija olisi erittäin korkeatasoinen kirjailija. Kuin silkkikauppaa Wienin tapaan. Oudot, mystiset rytmit jotka hallitsevat lukuja, ja niiden edessä avoin, viaton, älykäs rouva, aivan kuin suoraan Wienistä. Operetti Alppien jäätiköillä, jänis on pukeutunut kaniksi, kärsimystä ja iloa, suutarin poika, hauska vauva vetää perässään lastenvaunuja suklaata täynnä, ja toinen poimii hallitsemattomalla alueella teetä pukeutuneena seikkailijan vaatteisiin, herrasmiesratsastaja keinuu luoksemme viinipullon toisella puolella, käännä sylinteriä, toisella puolella hän viettelee Espanjan kaikki naiset, peltitölkit valuvat alas ja vuotavat makeuksia, maaginen farssi, keijut ja ritarit, olutväreitä ja kuohuviiniväreitä kuusi kuusen jälkeen, brandylaatikoita joita kiskotaan vuoren laelle, konservatiivisia metsästäjiä henkseleineen, miehittämistä, ennakointia, kunnian julistamista Saksalle, sen kuohuviinille, pernodkeksiä hän näykkii älykkäästi, viisaasti, viattomasti, niin nautittavasti.