Hän pääsee asian ytimeen: jos haluaa huonekalujen olevan kauniita, onko syytä vaatia että voisi nukkua Bachin fuugan päällä tai käyttää Goethen runoa niin kuin kovin esteettistä ruokapöytää? Ei, hän on täysin varma, että tuollaista on vain halveksuttava. Mutta miksi sitten Brysselin maailmannäyttelyssä juhlitaan tuollaista, näitä kulttuurin saavutuksia kuten upeaa ja tyhmää "taideteollisuutta" samppanjalasi kädessä? He valmistavat massoittain mauttomia huonekaluja ja mauttomia taloja ja huoneita, joissa ei ole ensimmäistäkään kipinää puhdasta jumalallista kauneutta ja hyveellisyyttä. Hänen mielestään moderni tyyli on yksinkertaisesti moraalitonta. Ja sama pätee tyylikkäiden kirjojen suunnitteluun, taiteellisiin valokuviin, lyhyesti sanottuna kaikkiin niin sanotun taiteen ja niin sanotun arjen vuorovaikutuksiin ja välityksiin. Mutta ei, jotakin kaunista huonekalunäyttelyssä on, jotakin mitä kukaan ei ole huomannut. On suuri, hyvin kylmä jättiläishalli joka on jaettu sektoreihin, ei huonekaluja, ei mitään, ei kenenkään silmissä. Siinä on jotakin syvää huumoria ja melankoliaa. Huoneissa ei ole tilaa, vaan pelkästään makuualkovi, ikivanhaan jättiläishalliin on rakennettu talo ja tämä on sen osa, viihtyisä huone. Jos täällä olisi lapsia, olisivat lelut levitettyinä keskelle lattiaa, ja ahkera herrasmies olisi vain hetken poissa ja nuori kaunis nainen hyväilisi itseään tuolla tavoin, ja hänen kynänsä on valunut mustetta, avoin kysymys vaanii, ja tämä rakastettava ruokasali, juuri ennen perhettä, ateria odottaa, kaikki on valmista, tulevaisuuden viihteen kaikki muodot hyppäävät esiin lautasliinoista. Miten kukaan ei huomaa tätä, todellisuutta. Surullinen huone, sen on repinyt neljäs seinä, ja se on nyt vain aaltoileva, tuulinen tila, kiemurteleva punaisella silkkipunoksella päällystetty johto, heikot navat, jalkakäytävä avoinna barbaarien hyökkäykselle. Ihanteelliset omistajat, joiden henget elävät harmoniassa tämän kaiken kanssa, ja tämä maaginen, sankarillinen nöyrä yleisö, joka väliin ulvahtaa ja kävelee pehmeillä matoilla. Nuoret unelmat ovat niin kovin erilaisia, lastaa tämä kaikki autoosi, kuuntele matkalla merenkulusta kertovaa musiikkia, kaikki on seksikkään pohdinnan valossa niin epävarmaa. Loppujen lopuksi studiovalaistuksen ainoa tarkoitus on saada ihminen luopumaan tahdostaan. Akvaariovalaistus, kirkkaan keltaiset vehnäpikkuleivät. Totta on vain ikuinen porakone ja se, että kaikki muuttuu. Siinä he seisovat, liki palkintosijaa, kukin oikeutettuina kuin pieni kasvava puu, ja pieni, lahjakas viulisti joka kykenisi virtuoottisiin loistokonsertteihin jos vain pääsisi oppiin, mutta hän on köyhä, ei enää, nyt hän soittaa illallisen jälkeen ja sen jälkeen paiskoo korttia. Katsoja tuntee häpeää pelkästä pelosta. Joka tapauksessa kaikki on vähän, ei huomattavasti, erilaista kuin elämässä. Se johtuu huolellisesta järjestelystä. Esimerkiksi tässä huoneessa voi tuntea, kuinka kaikki on murskautunut, se ei näy ruusutapeteissa tai eleganssissa, joka etäisesti muistuttaa liiteristä tai sahasta, se ei näy missään mutta sen voi tuntea, kauhuissaan. Hän on kauhuissaan ja kävelee ulos näyttelystä vavisten, puristaen silkkijohdonpätkää kädessään, kamala tunne - vihdoinkin nykyaika on hänen. Elämä, sitä voi sanoa hyödylliseksi päivänvalossa.