Eikö hän, ei hän vaan toinen, kuullut askelia, kuin joku olisi kävellyt hänen takanaan, ja vilkaissut taakseen, pimeyteen, tai hämäryyteen, joka oli muuttumassa pimeydeksi, eikä nähnyt ketään, ja kuulostellessaan kuuli vain omat askeleensa, ja eikö hän nyt ajatellutkin toisen ihmisen mahdollisuutta, samantapaisesti kuin, ei, ei hän ajatellut. Ompelija. Mutta eikö kuitenkin ollut mahdollista, että joku oli hypähtänyt hänen takaansa heti pensaikkoon, kun hän oli vilkaissut, ja että joku makasi nyt siellä, ruumis pienten piikkien haavoittamana, ja kuulosteli puolestaan häntä. Ja hän pysähtyi, ei hän vaan toinen, ompelija, katseli pensaisiin ja nosti maasta kiven ja heitti sen pensaisiin ja se upposi sinne ja osui maahan, ja maasta kuului pieni kiljahdus ja jokin juoksi pois, epäilemättä jokin elävä, epäilemättä jokin lihaa oleva mutta ei suinkaan kuitenkaan hänen lajiaan. Mutta miksi hän sitten oli kuullut askeleet, hän ajatteli, ei hän vaan toinen, ehkä se oli harha, ehkä tämä pistävältä tuoksuva ilma, kun se imeytyi häneen, hänen keuhkoihinsa, kaikkialle häneen, sai hänet tuntemaan olonsa epätodelliseksi ja maailman hänen ympärillään epätodelliseksi