Eikö toinen heistä ollut ollut paimen? Eikö hän ollutkin paimentanut lampaita, suitsukkeelta tuoksuvia lampaita, koska yksi oli tullut liian lähelle nuotiota ja syttynyt palamaan. Ei hän, vaan toinen. Eikö hän ollutkin huudahtanut, ja vaistomaisesti heittänyt takkinsa lampaan päälle, joka oli kaatunut jo kellastuneelle ruoholle. Mutta mitä toinen siitä tiesi. Ei hän tiennyt mitään. Ei hän, vaan toinen. Ei mitään toisesta. Ei mitään itsestään. Hän kyllä tiesi, että hänen edessään oli olut, mutta juuri muuta hän ei tiennyt. Eikö hänellä ollut ollut myös koira? Ei hänellä, vaan toisella. Koira, joka oli ollut kullanvärinen ja pystykorvainen. Eikö se ollutkin seurannut häntä, seurannut kuin varjo, vieläkin uskollisemmin vain. Seurannut kumpaa, häntäkö? Ei, vaan häntä. Paimenta. Heidän öljytakkinsa kahisivat. Toisen kahisi korkeammalla taajuudella kuin toisen. Ehkä se johtui mallista. Ehkä se johtui erosta sähkönjohtavuudessa. Tiesikö hän sitä? Ei, hän ei tiennyt sitä. Kuinka hän olisikaan voinut tietää. Hän tiesi, että hänen öljykangastakkinsa kahisi, mutta hän ei tiennyt, että sen kahina oli poikkeuksellisen korkeataajuuksista. Ei hän, vaan toinen. Ei paimen, vaan toinen. Jos toinen kerran oli paimen, mikä hän sitten oli? Ompelija. Eikö hän ollutkin yhä edelleen ompelija? Ei hän, vaan toinen. Ei paimen, vaan toinen. Ja eikö hän ollut ommellut villakangasta, kenties hänen lampaistaan kerityistä villoista tehtyä. Vaikka epätodennäköistä se oli. Mutta sitä hän ei tiennyt. Entä kuuluisat kärpäset, missä ne ovat, hän ajatteli. Hän siemaisi oluttaan ja tunsi yhden suussaan. Se räpisteli ja hän sylkäisi sen pöydälle. Ei hän, vaan toinen. Paimen. Ja eikö tämä paikka ollut kuuluisa myöskin suurista jauhopukeistaan, jotka kopsahtivat hämärässä joko seinään, tai kattoon, tai ikkunaan, tai parhaassa tapauksessa jonkun otsaan