LUOMINEN
Olen alkanut ymmärtää kasvojen ympärilläni olevan tehdyt mustasta nahasta. Silmät ovat tosiasiassa maalattu nahkaan, yleensä kömpelösti, toisinaan kauniisti, niin että minun on vaikea suhtautua niihin kuten mihin tahansa esineeseen. Tämä virkailija oli sitä maata. Hänen sinisävyiset iiriksensä ja tummat pupillinsa oli joku maalannut niin taitavasti, että aloin kuvitella niiden todella olevan silmät. Hänen äänensä oli taitavasti tehty. Siihen oli katalasti sekoitettu itävaltalaisen sopraanon ääntä ja poikkihuilun lempeyttä. Aloin tuntea piankin hänet omakseni. Vein hänet kotiini. Istutin nojatuoliin, joka sopi hänelle, sekin oli mustaa nahkaa. Katselin hänen silmiään. Annoin hänelle vodkaa ja hän kumosi sen yhdellä liikkeellä, ja kuitenkin hienostuneesti. Päättelin, että hänen sisällään täytyy olla ihminen. Mikään muu ei selittänyt kokemustani. Sattuma oli johtanut minut tänne, ja vielä se tulisi johtamaan minut poiskin. Toisen vodkalasin jälkeen hänen silmänsä alkoivat loistaa entistä voimakkaammin. Ne valaisivat pienen asuntoni kuin valonheittimet. Lopulta en kyennyt hillitsemään itseäni vaan otin puukon ja viilsin hänen selkänsä auki. Sieltä levisi syliini kasa jouhia. Annoin asian olla. Pyysin häneltä anteeksi ja kuroin hänen selkänsä kiinni. Annoin hänelle lisää vodkaa, jos hänellä vaikka olisi kipuja. Mutta hän nauroi että päinvastoin, se tuntui miellyttävältä