Unohdan yön. Sen epämuodostuneet äänet jäävät menneeksi myrskypilveksi. Katson kaatuneesta lasista valunutta helmeilevää vettä. Olen hiljaa, poissaoleva ja kaikin tavoin kuollutta muistuttava. Mutta tämä on taas yksi niistä hetkistä, tapojeni mukaan, jolloin teen itsestäni kuin mainosnuken. Siinä voi aistia menneen ja tulevan. Se muodostaa kudoksia, mikrobeja, kokonaisen toisen maailmansisällön ja pinnat, joita havaita uudella tavalla, niin kuin ne olisi kiillotettu huolellisesti, kaikenlaisten muotojen sekoittumia, niin kuin puunrungon jonka toukat ovat syöneet täyteen käytäviä. Ihmeelliset eläimet. Tässä on jälkeni; froteepyyhkeet, joiden väri räjähtää valkeissa kaakeleissa niiden takana