perjantaina, syyskuuta 24

Että ikkuna on ruudutettu tätä oksistoa
joka on hieman pelokas, petosta, selvinnyt
maanjäristyksistä vuosina 1933, 1936, 1943,
1957, 1958, 1966, 1970, 1985 ilman mitään
rakenteiden vaurioitumista. Runnellut
lakanat hänen allaan, tämä on yksinkertaista
vihaa ja uhrimieltä, ja ylimieltä, joka naa-
mioituu hyvyydeksi, ja joka meissä on. Hän
ei muistanut kuolleensa jo kerran. Preferenssi
1: sääret. Preferenssi 2: reidet. Ei muuta. Kuun-
pimennys oli sileä, tumma ja äänetön. Hänet
saksittiin pois, ja jäätävässä vedessä hän
huuhtoi kasvonsa ja kätensä. Myöhäiskapitalis-
tinen yhteiskunta, myöhäispapillinen yhteis-
kunta. Olen puolustanut muutamaa tavallista
lääkärin toimeen kuuluvaa menettelyä. Ne
kuuluvat asiaan. Hän makasi tuolilla 14. päivänä
syyskuuta tänä luojan vuonna ja hänen silmänsä
vaativat avausta. En edes käsitä, kenelle tämän
jätän. Niille, jotka ymmärtävät lukeman auton
kojelaudassa, ja niille joilla on tärkeimmät elimet
tallella. Jos ne eivät ole ruumiin seinien sisä-
puolella, niin edes tallelokerossa. Eräs tuttavani,
kutsutaan nyt häntä vaikka W:ksi, käsitti talonsa
suurena tallelokerona. Seinillä oli hallitsijoiden
kuvia, joihin hän hieroi toisinaan siemennestettään.
Kenties tämä on liian hyväksyttävää ollakseen totta.
Köyhän ja rikkaan pöydät ovat eri pöytiä, ja
heidän paitansa ovat eri paitoja, köyhän hiki tuoksuu
toiselta kuin rikkaan. Olen kokenut yhden sodan,
yhden vangiksi joutumisen ja yhden kolmen vuoden
kidutuksen. Leikkasin irti hänen henkilöllisyytensä
ja jauhoin sen tomuksi. Tämä tomu, tässä. Hän
makasi tuolilla yöhön asti, siihen asti että kaikki oli
harmaata ja noettua. Sitten hän nousi, hieroi otsaansa
ja näki minut. Hän kavahti taapäin. En muista, mitä
tuon jälkeen tapahtui. Muistan kyllä hänen reitensä,
ja muistan hänen tuoksunsa hyvin. En tee kauppaa
siitä, jonka maun tunsin. Teen kauppaa vain itsestäni,
ja muutamista elimistä, jotka olen ostanut pimeästä.
Ulkona nousivat elefanttimaisen pulleat amerikkalaiset
automobiilit, ja niiden elefanttimaisen pulleat ajurit.
Puhtaan väkivallan iänkaikkinen, ehdoton muuttumat-
tomuus ihmisessä, puukuvat, jotka tuollakin muistin,
ja hämmästyttävällä tarkuudella puuhun kuvatut
silvotut elimet. Hän oli selvinnyt elämästään, ja nyt
hän etsi itseään, kuten heillä on tapana sanoa. Sanoa
äänellä, joka on kuiva. Ja naurahtaa sen perään,
kuivaakin kuivemmin. Ja juoda sen perään kuivaa
valkoviiniä, mieluiten saksalaista. Pitkät norot
lirisivät hänen poskillaan kuin kyynelvirta, ja hän
nauroi ja kallisti lasia. Me istuimme hotellin baarissa
ja meitä tarkkaili mies, jonka kenkiin olin hyvin kiintynyt.
Bootcut farkuissa, ja saappaat, jotka olivat mustaa
kauniisti parkittua nahkaa. Olisin halunnut nähdä
hänen muistiinpanonsa meistä, olisin halunnut
nähdä. Horatius oli sentään runoilija eikä pelkkä
nilkki. Vergilius oli sentään runoilija eikä pelkkä
psykopaatti. Masennus piti ihmiset loitolla meistä.
Me olimme jakajia, ja he ottivat mieluusti kyllä
vastaan korttimme. Hän ojensi hymysuin omiaan,
kaikenkirjavia luottokortteja. Minä ojensin omiani,
merkittyjä kortteja, ja tarkkailijamme kirjoitti kiivaasti.
Hän koetti epäilemättä kertoa selvästi, hän kirjoitti,
tai oikeastaan puhui, aivan määrätylle yleisölle,
jonka taipumukset ja kenties reaktiotkin hän tunsi.
Toisaaltaa hänen kasvatuksensa, ja ehkä hänen
luonteensakin, esti häntä tietyllä tavalla kerskaile-
masta, ja kenties hän tunsi jonkinlaista keimailevaa
tyydytystä voidessaan kuvata omaa käyttäytymistään
ja rooliaan ellei nyt suorastaan naurettavaksi niin
ainakin sen sävyiseksi, toisaalta hän pyrki vaikutta-
vuuteen pitäytymällä pelkissä tosiasioissa, kylmissä
ja kuivissa tosiasioissa, ja ryyditti kertomustaan ku-
villa vain sen verran, että ei tullut sortuneeksi
kuivaan ja mielikuvituksettomaan raportointiin.
Hän siis vaivasi jatkuvasti päätään sillä, miten
hänen sanansa vaikuttavat kuulijoihin. Toisinaan
hän sipaisi kaulansa arpea, muistoa luodista, joka
oli vähällä viedä häneltä äänihuulet. No niin, sanoin
tämän seuralaiselleni ja kuuntelin tyydyttyneenä
hänen nauruaan. Sytytin savukkeen. Tulitikku
katkesi, koska olin liian väkivaltainen. Pudotin
sen pöydälle kuin kuolleen hyönteisen. Se alkoi
liikkua, tuli yhtenäiseksi ja lukuisilla jaloillaan
juoksi pois pöydän pinnalta, kenties sen alle.
Katselin vaivihkaa, huomasiko seuralaiseni tätä,
ainakaan hän ei ilmaissut mitään, hänen silmänsä
eivät olleet kiinnittyneet sinne eivätkä hänen kulma-
karvansa olleet koholla. Mietin hänen muita
karvojaan, noita karkeita karvoja, jotka työntyivät
pikkuhousujen hienokudoksisen kankaan läpi kuin
piikit ja tuntuivat huuliin sopivan teräviltä. Olimme
pyhäinjäännöksien ympäröimiä, ja papit kiertelivät
yläpuolellamme kuin haukat. Heidän katseensa olivat
tummat. Söimme kateenkorvaa heidän katsoessaan
ahnaasti. He lähestyivät, mutta hypähtivät aina
takaisin kun heilautti hiukan nyrkkiään. Eivät he
todella olleet typeriä, vaan henkistyneitä. Ei ollut
heidän syynsä että maailma oli muuttunut. Ei
ollut heidän syynsä, että reliikit vaikuttivat niin
kuin ne vaikuttivat. Tämä on naula, jolla Kristus
naulittiin. Tämä on kappale pellavaa, jolla hänen
haavojaan pyyhittiin. Tämä on se malja, johon
hänen vertaan ja nesteitään valutettiin. Kaikki
samalla keltaisella äänellä. Tämä on pala sitä
nahkahihnaa, jolla hänet aluksi sidottiin puuhun.
Tämä on sitä hiekkaa, johon hänen verensä valui.
Tarkkailijamme oli muuttunut. Hänen katseensa
oli esitystään aloittavan näyttelijän katse, valpas
ketun katse sen havaitessa pienen väräjäväkor-
vaisen jäniksen. Huomenna olemme jo toisaalla,
sanoin hänelle. En sanonut, että huomista ei
koskaan tulisi. En sanonut, että minun tehtäväni
on valehdella. Tarkkailijamme kuuli kaiken, hän
suipisti huuliaan ja kirjoitti nopeasti kaiken.
Hän näytti hetken aikaa tyytyväiseltä, sitten sama
vanha tarkkailijuus palasi häneen. Olimme
kaikki palanneita, kuin isänsä luo saapuvia poikia,
jotka ovat kukin kokeneet oman kohtalonsa ja
omat seikkailunsa. Kenties se oli liian rakkaudellista
ollakseen totta. Kenties minä olin totta. Silloin
luoksemme saapui livreepukuinen pieni mies, joka
odotti muutaman sekunnin, sitten sanoi vaimealla,
tukahdutetulla äänellä: teitä odotetaan, huone se-ja-
se. Hän todella sanoi huone se-ja-se. Huone se-ja-se,
kysyin häneltä ja hän ojensi lapun, johon huoneen
numero oli merkitty numeroin ja katsoi samalla
merkitseväisesti tarkkailijaamme. Kohautin olka-
päitäni. Seuralaiseni sytytti savukkeen ja puhalsi
savua kohti tuota pienikokoista livreeolentoa. Liv-
reeolento katosi siinä silmänräpäyksessä, savun
turvin ja me olimme takaisin vanhassa maailmassa.
Tarkkailijamme oli selvästi seulomassa maailmasta
esiin niitä vahingollisuuden pesäkkeitä, jotka hyvin
tunsin. Meidän sisäsämme oli lukuisia tuollaisia
pesäkkeitä. Seuralaiseni silmät olivat hämärän
peitossa, hänen äänensä oli uninen: kreivitär de
Pryune kuoli 35-vuotiaana, viisi vuotta sitten minun
elämässäni, ja minäkin olen käynyt kuoleman por-
teilla... Eikö tuo ole liioittelua, sanoin kun hän laski
päänsä pöydälle ja varisti tuhkaa savukkeestaan
poskelleen. Ei, hän sanoi, kun muistikirjaakin pitää
tällä tavoin, niin kirjaimista putoaa ruosteenpunaisia
hiukkasia, jotka järjestyvät toiselle, tyhjälle sivulle
hyvin harjoitetun joukko-osaston tavoin, ja heidän
juonittelunsa puolestaan säteilevät paperin läpi
sen toiselle puolelle ja muodostavat sen salaisuuksien,
juonien ja kiiman verkon meidän päihimme, ja
tämän sanoessaan hän koputti lusikalla kalloaan

1 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

huippu

9/25/2010 11:35 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home