perjantaina, marraskuuta 27

Koska heillä oli harmaat öljytakit, ilma oli kostea ja pistävä. He eivät näyttäneet samanlaisilta kuin toisetkaan. Ensin heidän välissään ei ollut laajaa
tilaa. Sitten he eivät voineet nähdä toisiaan ja nostelivat päitään ja ojentelivat
kaulojaan, etäisyyden vuoksi, ja tien vuoksi, joka oli kuhmurainen, ei kovin, mutta tarpeeksi. Ei tullut sitä hetkeä, että he olisivat kohdanneet toisensa ja ehkä menneet jommankumman luokse. Eivätkä he nähneet toisiaan, eivätkä he tunteneet toisiaan. Mutta kenties ääniensä vuoksi, askelten vuoksi ja rahinan vuoksi, he ojentelivat kaulojaan ja katselivat sitä kohtaa, missä toisen olisi pitänyt olla. He eivät seisoneet toisiaan vastassa. Ei. He eivät ohittaneet toisiaan tiellä, keskellä autiota tietä, harmaata tietä, pistävässä ilmassa eikä siinä ollut mitään epätavallista. Toinen heistä tuli kaupungin syvyydestä, toisen kasvoja varjostivat puunlehdet. He käänsivät kasvonsa kohti merta, ja sitten kohti kaukaista tietä, jota valaisivat autojen valot. Sitten he kääntyivät kumpikin omaan suuntaansa ja kuulostelivat vielä askeleitaan. He kuulostelivat rahinaa, joka takeista kuului. Ja hengitystä, hengitystä. Kaupungista tulleen hengitys oli vaimea, puiden varjosta tulleen hengitys oli voimakas. Voidaanhan puhua siitäkin, kuinka suukappale vaikuttaa huilun ääneen. Mitä toinen heistä tiesi huiluista? Ja mitä toinen ei tiennyt toisen tietävän huiluista. Tai mitä toinen tiesi, että ei tiennyt toisen tietävän huiluista. Vai tiesikö hän? Ei, ei hän tiennyt. Eikä toinenkaan tiennyt. Ei kumpikaan heistä pelännyt. Ei ainakaan kuollakseen. Kumpikaan heistä ei pelännyt kuollakseen eikä kuollut keskelle tietä. He vain kävelivät omiin suuntiinsa pelottavien kasvien vierestä. Eivät kasvit pelottaneet heitä, ainakaan he eivät kuvitelleet niin, vaan pikemminkin kaikki se, mitä kasveille oli tehty. Mutta eivät he tienneet sitä, korkeintaan saattoivat aavistella. Kasvien huudot olivat kamalat, mutta ei toinen kuullut niitä. Eikä toinenkaan, luullakseen. Kuten ei toinenkaan. Mutta olivatko he viattomia? Eivät, luullakseen. Ainakaan toinen ei ollut. Eikö toinenkaan? Ei. He eivät ehdottomasti olleet millään muotoa viattomia. Eivät viattomat pukeudu harmaisiin öljytakkeihin. Eivät viattomat kävele pimeän jo tullessa. Ja mitä he pimeästä ajattelivat? Eivät mitään. Ei sellaisesta voi ajatella mitään. Se näyttää vain hatulta, knallihatulta jonka alla voi olla mitä hyvänsä. Kuten kalju. Tai tuuhea tukka. Tai puunlehdet. Tämä oli toisen ajatus. Ei hänen, vaan toisen. Ei hänen. Ja se ajatus oli jo kadonnut. Olivat vain kasvit. Toisella puolella. Ei sillä puolella, toisella puolella. He viilensivät aivojaan kävelemällä. Ainakin toinen teki niin. Hän käveli tietä eteenpäin, askelsi rytmikkäästi. Toinenkin teki niin. Mutta hänen liikkuessaan ääni oli toinen. Hänen liikkeensä oli enemmänkin ujeltavaa. Näin hän ajatteli. Ei hän, vaan toinen. Se, joka käveli rytmikkäästi. Hän ei ajatellut, että toisen liike olisi ollut ujeltavaa, vaan että oli olemassa ujeltava liike. Siksi siitä tuli toisen liike. Ei hänen, vaan toisen. Ja hän mutisi, kylliksi hiljaa, jotta kasvit eivät kiinnittäisi huomiota. Ja kylliksi kovaa, jotta hän itse kuitenkin kuuli. Kuka tietää, ettei hän nytkin levittäisi reisiään ja odottaisi. Odottaisi mitä? Odottaisi loppua. Ei, sitä hän ei tekisi. Ei suostuisi mistään hinnasta tekemään. Hän ei olisi kuten kasvit. Ottaisi jalkansa alleen niin sanotusti. Tämän sanottuaan hän hymähti