Yön tumma verho valahtihe
ihanaan puistoon ja vanhaa,
jänteistä etusormeaan se ojens'
ja kuunteli ääntä heleää jok'
halkoen hämärän kajahti,
katkonaisena, notkeana, aivan
kuin olis' tuuli tuonut sinne
jonkin oudon linnun, ja
vavahtain, riippuvilla karkeilla
sotamiehenhuulillaan toisteli
noita sanoja, äänettömästi,
hiljaa