Jäljitelmämarmoria olevan öljylampun kamala tuike kun oli mentävä. Saatoin itseäni, se tuntui kummalliselta, alas portaita. Keskustelin itseni kanssa, historia ja sota, kuuluvatko ne sitten yhteen, eikö jokin laskeutuva voi olla samalla nouseva. Kullasta taotun rintakorun kamala tuike kun istuin pöydän ääressä, pää olkapäideni päällä, pääni päällä hattu, jonka laskin pöydälle hansikkaiden viereen. Kamala kultaisen rintarossin tuijotus. Olen toiminut väärin, ajattelin, olen toiminut väärin ja tarjoilijalta pyysin lasipullossa vettä. Lasipullossa. Pöytä muuttui värittömäksi, tai läpinäkyväksi, sitten kuulin kumman kuiskauksen: Keurusselkä, eikö tämä ole syntymäni maisema, tai eikö tämä ole se maisema jossa olen kasvanut. Itsekään en sitä ymmärtänyt. Itsekään en ymmärtänyt kuinka katselin alhaalla kulkevia mustia autoja, minkki, kaulassa minkki, se puhui tapahtumista, ja jos joku joskus tuli kysäisseeksi jotakin se näytti kuin elektronikellolta viktoriaanisen takan suunnattomalla reunuksella, loppuunpalaneiden kynttilöiden vieressä, nurkkauksessa, missä outo vanha mies istui vastapäätä hiljaisuutta. Ystäväni, minkki sanoi, mitä se sinulle kuuluu, lastenvaunuihin mahtuu paitsi lapsi, niin myös jalokiviä, helmiä, heinäsirkkoja. Mitä surullisempi tarina on, sitä parempi se on, sydän on hyvää murskattuna ja hymy poikkinaisena.