perjantaina, lokakuuta 3

Eräänlaista huuota,
eräänlaista putoilevaa ääntä,
vanha nainen joka pitää päänsä
yläpuolella vihreäsuomuista sateenvarjoa
ja hänen toisintonsa, toinen toisintonsa ja
kolmas toisintonsa, enemmän kuin koskaan
haluaisi muistaa. Tämä viimeisin, päätään
puisteleva, miltei luuranko, niin kuin kello
ilman kellotaulua, raahustava, ja sitten hetkessä
notkeutuva, tiettynä hetkenä, tänä hetkenä,
tänä hetkenä aluslakanoiden ja päällyslakanoiden
välissä. Huomenna. Vastakohta kaikelle
maailmassa      vastakohta kaikelle maailmassa
ja vastakohta itselleen maailmalle      säilötty
ja tehty ikuiseksi

Se on jonkinlaista valon terroria      vai kuinka
selittäisitte tämän
jonkinlainen poikkeustila      muodottomaksi
vääntynyt      kiero      toiveikaskin mutta ei
tavallisella tavalla      punaisena hehkuva hella
Jonkinlaista tippuilevaa ja rasahtelevaa ääntä,
jonkinlaista hitaasti tuhoutuvaa ääntä
jonkinlainen valon näytelmä
Tämä on jonkinlainen valon näytelmä
vai kuinka muuten muka selittäisitte tämän
katsokaa kuinka ensimmäinen toisinto
kumartuu ja heti sen perään toinen toisinto
ja kolmas toisinto kuin haudan yläpuolelle,
katsomaan hetkeksi sitä minkä siellä täytyy olla
Tausta: vihreä. Koristettu pienillä punaisilla
jalokivillä. Jalokivillä joita tuskin näkee kuin
niillä silmillä jotka ovat muualla kuin päässä.
Tätä vasten hyvin yksityiskohtaisena kuvaelmana
kaikki: jokainen ilmavirrassa heilahteleva viiksikarva,
jokainen hengenvirtauksen mukana heilahteleva
sierainkarva, jokainen silmien yläpuolella kelluva
kulmakarva