Sankari ei ole muuta kuin hyönteinen, niinkin Don Draper sanoo. Laadukasta vihreätä teetä uuttaessa lämpötila on kaikki kaikessa. Mikäli lämpötila on liian korkea, muutama asteen kymmenyskin riittää, teen maku alkaa muuttua kitkeräksi. Tarkka lämpötila riippuu poiminnan vuodenajasta, poimituista lehdenosista, niiden hapettamisen ja kuivaamisen yksityiskohdista, poimimisajan ilmasto-olosuhteista, poimijan ominaisuuksista kuten hänen ruumiinsa lämpötilasta ja muista erityisominaisuuksista, sukupuolesta, iästä, syntymäpaikasta, perimästä, ajatuksista, mielenmaisemasta, temperamentista ja luonnollisesti kaikista niistä olosuhteista jotka liittyvät erilaisiin maantieteellisiin seikkoihin kuten teepensaiden korkeuteen merenpinnasta, maatyyppiin, ilmastotyyppiin kyseisessä paikassa, maapallon magneettikentän olosuhteisiin kyseisessä paikassa, painovoiman ja muiden voimien olosuhteisiin kyseisessä paikassa. Liian korkean lämpötilan aikaansaama kitkeryys on happoista, tiukkaa, suupieliä vinoon vetävää ja epämiellyttävää kitkeryyttä joka saattaa aiheuttaa jopa hien kohoamista ohimoille ja henkistä tuskastumista, voimakasta halua heittää kuppi seinään. Makuvivahteita ei enää ole, ne ovat kadonneet. Henki on kadonnut. Samoin lämpötilan ollessa liian alhainen, muutama asteen kymmenyskin riittää, teen maku kitkeröityy. Tällöin kitkeryys on kuitenkin erilaista, valjua kitkeryyttä joka tuo mieleen talven, kylmyyden, valottomuuden. Kalpeuden. Vähäverisyyden. Teen maussa on tuolloin jotakin lievästi vastenmielistä jota kuitenkin on vaikea kuvata sanoin. Se on melko hyvää mutta se vain ei ole oikein, se on ohutta eikä se kannata mieltä. Aivan kuin aamulla herätessäni tuon Mark Rothkon maalauksen värit olisivat muuttuneet toisiksi, valjummiksi, ne eivät enää iske samalla tavalla. Se on edelleen Mark Rothko mutta olenko minä. Mieleeni tulee se, kun Roger Sterling ja Don Draper osallistuvat muodikkaille lsd-teekutsuille. Yhdessä noin kymmenen muun elämästä ja todellisuudesta kauas vieraantuneen ihmisen kanssa he nakkaavat suuhunsa sokeripalat, joihin on valutettu sopiva annos d-lysergihapon dietyyliamidia. Don Draper on tylsistynyt, hän katsoo toisia lievää kuvotusta tuntien ja miettii sitä, että saisi työntää kätensä hyvään, hyvinistuvaan villisiannahkahansikkaaseen ja kuristaa itsensä. Illallisen järjestäjä, miellyttävä, ilmeisesti psykoterapeutin koulutuksen käynyt mies on sanonut että vaikutuksen alaisena ei kannata tuijottaa itseään peilistä. Että siinä ei ole sinänsä mitään vaarallista mutta se voi hämmentää liikaa. Mitään ei tapahdu, Don Draper katsoo toisia, naista joka alkaa tunnustella ja katsoa vasenta kättään kuin se ei kuuluisi hänelle vaan jollekulle toiselle. Hän katsoo naista joka kiipeää ryömimään pöydällä ja samaan aikaan murisee hellällä nuotilla. Mitään ei tapahdu. Hän kohottaa huvittuneesti oikeaa kulmakarvaansa ja päättää palata perinteisempien virvokkeiden pariin. Kun hän vääntää auki Stolipullon, kun korkki narahtaa auki alkaa puna-armeijan kuoro paahtaa, ja oikein kunnolla. Hän hätkähtää, sulkee korkin. Katsoo toisia ovatko he havainneet mitään, eivät. Hiljaista. Hän avaa korkin, puna-armeijan kuoro alkaa paahtaa ja sointi on sanalla sanoen ihmeellinen. Hän puhkeaa nauruun, kaataa lasiin sopivan annoksen ja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa riemuissaan kuin lapsi. Sitten hän menee vesiklosettiin tuijottamaan itseään peilistä.