Se ei tarkoita että lähtisin, tai edes että ilmaisisin mitään vastalauseita. Ihminen epäilee aina. Mutta uskoo. Silloin kun aika tulee, en vastaa hänelle, hän sanoi. Olen miettinyt kaikkea sitä mikä voi mennä pieleen mutta en ole miettinyt sitä mitä teen sitten kun niin käy. Hän ei kyennyt takaamaan mitään. Jos minun kerran täytyy, hän oli sanonut. Tämä huolettomuus oli hänelle ominaista mutta hän kykeni myös kääntymään kantapäillään ja poistumaan huoneesta ja jättämään jälkeensä tyylikkyyden auran. Aivan kuin se olisi ollut varpunen, joka törmää auton ikkunaan. Jos kerran ajattelette niin, toverit, hän oli sanonut. Toisin sanoen se oli jonkinlaista rehellisyyttä. Toisinaan hän vitsaili samaan tapaan kuin joku poimii lautaselta leivänpalan haarukallaan. Sitä ei voinut kutsua komiikaksi mutta kun se yhtyi maailman kanssa syntyi jotakin jonka toiset tulkitsivat koomiseksi. Hän ei tarkoittanut sitä mutta se avasi silmät totuudelle. Hän tarkasteli jälkiä. Laservatupassin punainen viiva häiritsi hänen mieltään mutta hän ajatteli jotakin muuta. Tämä on etäinen, tavoittamaton ja kaunis paikka. En voi tehdä mitään suurta mutta aina on tehtävissä jotakin. Porschingenstrasse on yksi suuri allas, jossa mustekalat ja muut kalat ottavat mittaa toisistaan. Vuorilla kylmyys ei ole kylmyyttä vaan unohdusta. Tämä oli erään hänen lukemansa typerän erakkomunkin säe ja hän syytti vatupassin viivaa siitä, että se ylipäänsä tuli hänen mieleensä. Tämä on tavoittamaton, kaunis paikka ja täällä on tapettu ihminen. Täällä on vapautettu ihminen, hän ajatteli. Täällä on kapaloitu ihminen, täällä on lopetettu ihminen, täällä on kuopattu ihminen, täällä on siepattu ihminen, täällä on kaupattu ihminen. Täällä on vapautettu ihminen. Täällä on haukattu ihminen. Täällä on paukattu ihminen. Se ei näyttänyt pahalta. Samana iltana – tai seuraavana, hän ei kyennyt muistamaan – hän puhui Vikolle ja sen varassa, mitä Viko hänelle kertoi, tai oman vaikutelmansa varassa tai sen vuoksi koetti soittaa Huebnerille. Puhelin oli kuitenkin varattu ja hän ajatteli, että kenties se olikin tarkoitettu niin. Sen sijaan hän kirjasi ajatuksensa omaan muistikirjaansa, repäisi sivun irti ja työnsi farkkujensa vasempaan taskuun. Kuulustelija kuulustelee aina vain itseään. Ei tässä ole kysymys uskollisuudesta. Enkä usko, että tässä on kysymys minkäänlaisesta väliintulosta. Haluan etsiä syyn noille teoille ja sen vuoksi pysyttelen paikoillani kuin vanhus, joka ei jaksa nostaa keppiään maasta. Omatuntomme täytyy olla puhdas. Hän ei kyennyt suhtautumaan kaikkeen iloisesti niin kuin jotkut nuoremmat. Emmekö olekin tässä nähneet jotakin sellaista, joka muistuttaa parantumista. Mutta – sallin huomauttaa – ainoastaan muistuttaa. Juuri siinä kaiken ydin piileekin. Meidän on vain kudottava tiiviimpi verkko. Tämä kaikki on mustasukkaisuuden tummentamaa ja varjostamaa. Petersen. On vaikea nähdä, että tällaisessa systeemissä voisi tapahtua minkäänlaista parantumista. Kaikkialla on vain byrokraatteja, jotka nauttivat sadismista ja masokismista. Epäilemättä Petersenin vaimolla on buduaarin kaapissaan hyvä valikoima tuollaisia leikkikaluja. Vaalea, Peterseniä korkokenkiensä kanssa hiukan pidempi nainen, jolla on silmissään sumea ja julma katse. Meidän täytyy uskoa harmoniaan. Emme me voi muuta. Hänen ylpeytensä tulee ennen kaikkea vilpittömyydestä, vilpittömyydestä, joka yhdistyy levollisuuteen. En tiedä, mikä on vielä vastustettavampaa. Ihminen joka tulee ulos ja näyttää vanhentuneen kymmenen vuotta. He ovat kaikki valaistuneita. Ja juuri se kaikkein suurimman epäonnen aiheuttaakin