Liekehtivä peili ja tuuli joka puhaltaa autiolla kadulla. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 Philip Cristopher Marlowe. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8. 

Ensimmäisessä jaksossa esitetään Donald Draperin syntymä hengessä. Se tapahtuu neuvotteluhuoneessa, pöytä on pyökkiä, sen saattaa huomata puunsyistä. Kamera tarkentaa alumiiniseen lyijykynänteroittimeen jonka toiselle sivulle on karkeasti koneistettu ihmisen sivuprofiili, epämääräisen näköinen knallipäähahmo. Valonvälähdys, nyt näytetäänkin samanlaista rantaa, hiekka näyttää samalta kuin puunsyyt äsken. Don Draper lojuu rannalla käärittynä hiekkaisiin ja kostealaikullisiin lakanoihin. Sitten hänen kätensä tulee esiin lakanan alta, hän puristaa siinä Zippoaan. Hän heläyttää sen auki, sytyttää sen ja sytyttää savukkeen suussaan. Hän nojaa nyt polviaan vasten, lähikuva, mitään muuta ei lakanoiden alta näy kuin suu. Etäännytys, niin että Don Draper jää harjanteen taakse, ainoastaan savu näkyy nousevan hienoisina koukeroina. Sitten siirretään kuva oikealta pensaiden vierestä kävelevään hahmoon. Hän näyttää Charlie Chaplinilta, hänellä on samanlaiset vaatteet ja kävelytyyli. Erikoislähikuva niin että kasvoista näkyy suu ja nenän alaosa, hän vetää ilmaa sisäänsä nenän kautta, nuuskii voimakkaasti niin että hänen ylähuulensa kohoaa hiukan hampaiden edestä. Sitten lähikuva hänen takkinsa liepeiden kohdalta joiden alla näkyy liikahtelevan musta kissanhäntä. Kuva hämärtyy mustaksi, sitten suuri punertavan kullanvärinen teksti hiukan pyöristetyllä antiikvakirjasimella: Don Draper. Zipon helähdyksen ääni ja nimen alapuolelle ilmestyy hieman pienemmällä teksti: Siltä musta kissa ostaisi.

 Peli ilman nimeä. Monotypia, pigmentti, tussi, vesiväri. 10,5 x 14,8.

 

 

 

Hän nojaa päätään ilmaan, kumartuneena hiekan puoleen. Pylväät nousevat takana, kalkitut mäntypylväät jotka näyttävät todellisilta. Ne näyttävät nousevan maasta rauhallisesti. Lähdimme ylittämään kuumaa laaksoa. Sitten huoneessa olevan hirviön kärsimys palasi mieleeni. Don Draper, hänen sydämensä veti hänen oikeaa kättä puoleensa kuin magneetti. Mutta kaikki muuttuu. Minä näen hänet ajurina, hänellä on päässään ajurinlakki, hänen sininen kielensä roikkuu hiukan, pienet viikset, kova naama. Hänen liikkeensä ovat hitaita koska kaikki tapahtuu kellertävässä öljyssä, kaikki tapahtuu suuressa pannussa, kaikki tapahtuu yöllä.

 

 

 Maan navan asukkaat. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

 

 Toisessa kädessään hän piti agaven piikkiä, toisessa kädessään. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi. 10,5 x 14,8.

Kaikki puheet Don Draperista ovat huhuilua. Hänen todellinen minuutensa katoaa kuin ruumiinhaju. On sanottava, että ihmisillä kuitenkin on yritystä. He rakentavat suuria peilejä, joiden tarkoituksena on paljastaa hänet. Sitä he vain eivät ymmärrä että valo ei paljasta Don Draperia. Valossa näkee vain sen, mitä hän aiheuttaa katsojassa. Valossa voi nähdä että hän paitsi ontuu vasenta jalkaansa, myös että sitä ei ole, eikä häntä ole. Suuri rotta ei jää kiinni loukkuun vaan huiskaisee hännällään briejuuston palasen väkäsestä. Todellisen Don Draperin voi nähdä vain kääntämällä katseensa vastakkaiseen suuntaan.

 Ainoa joka aina seuraa väriä. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi, 10,5 x 14,8.

 

 Ei kai voida sanoa että hänen harrastuksensa olisi kerätä karvasmanteleita. Monotypia, pigmentti, tussi, vesiväri, 10,5 x 14,8.

 

 

 

Kuten sanottua, Don Draper ei varsinaisesti tunne mitään. Hän on hyvin tarkka ja valpas, kuin jänis pellonreunassa, mutta hän ei tunne mitään. Häntä vetävät perässään voimat joita hän ei tunne; tullessaan huoneeseen hän on ensin rakentanut sen ja lähtiessään sieltä hän purkaa sen. Tai toiset purkavat. Don Draperin silmistä ei tule lasersädettä vaan hänen silmänsä imevät, se on vaakasuorassa oleva pieni taifuuni jota ei kuitenkaan saata nähdä tai kuulla, vain tuntea.

 Hänestä sanottiin: lautojen yli taputeltu. Monotypia, pigmentti, tussi, vesiväri, 10,5 x 14,8.

 

 

Sankari ei ole muuta kuin hyönteinen, niinkin Don Draper sanoo. Laadukasta vihreätä teetä uuttaessa lämpötila on kaikki kaikessa. Mikäli lämpötila on liian korkea, muutama asteen kymmenyskin riittää, teen maku alkaa muuttua kitkeräksi. Tarkka lämpötila riippuu poiminnan vuodenajasta, poimituista lehdenosista, niiden hapettamisen ja kuivaamisen yksityiskohdista, poimimisajan ilmasto-olosuhteista, poimijan ominaisuuksista kuten hänen ruumiinsa lämpötilasta ja muista erityisominaisuuksista, sukupuolesta, iästä, syntymäpaikasta, perimästä, ajatuksista, mielenmaisemasta, temperamentista ja luonnollisesti kaikista niistä olosuhteista jotka liittyvät erilaisiin maantieteellisiin seikkoihin kuten teepensaiden korkeuteen merenpinnasta, maatyyppiin, ilmastotyyppiin kyseisessä paikassa, maapallon magneettikentän olosuhteisiin kyseisessä paikassa, painovoiman ja muiden voimien olosuhteisiin kyseisessä paikassa. Liian korkean lämpötilan aikaansaama kitkeryys on happoista, tiukkaa, suupieliä vinoon vetävää ja epämiellyttävää kitkeryyttä joka saattaa aiheuttaa jopa hien kohoamista ohimoille ja henkistä tuskastumista, voimakasta halua heittää kuppi seinään. Makuvivahteita ei enää ole, ne ovat kadonneet. Henki on kadonnut. Samoin lämpötilan ollessa liian alhainen, muutama asteen kymmenyskin riittää, teen maku kitkeröityy. Tällöin kitkeryys on kuitenkin erilaista, valjua kitkeryyttä joka tuo mieleen talven, kylmyyden, valottomuuden. Kalpeuden. Vähäverisyyden. Teen maussa on tuolloin jotakin lievästi vastenmielistä jota kuitenkin on vaikea kuvata sanoin. Se on melko hyvää mutta se vain ei ole oikein, se on ohutta eikä se kannata mieltä. Aivan kuin aamulla herätessäni tuon Mark Rothkon maalauksen värit olisivat muuttuneet toisiksi, valjummiksi, ne eivät enää iske samalla tavalla. Se on edelleen Mark Rothko mutta olenko minä. Mieleeni tulee se, kun Roger Sterling ja Don Draper osallistuvat muodikkaille lsd-teekutsuille. Yhdessä noin kymmenen muun elämästä ja todellisuudesta kauas vieraantuneen ihmisen kanssa he nakkaavat suuhunsa sokeripalat, joihin on valutettu sopiva annos d-lysergihapon dietyyliamidia. Don Draper on tylsistynyt, hän katsoo toisia lievää kuvotusta tuntien ja miettii sitä, että saisi työntää kätensä hyvään, hyvinistuvaan villisiannahkahansikkaaseen ja kuristaa itsensä. Illallisen järjestäjä, miellyttävä, ilmeisesti psykoterapeutin koulutuksen käynyt mies on sanonut että vaikutuksen alaisena ei kannata tuijottaa itseään peilistä. Että siinä ei ole sinänsä mitään vaarallista mutta se voi hämmentää liikaa. Mitään ei tapahdu, Don Draper katsoo toisia, naista joka alkaa tunnustella ja katsoa vasenta kättään kuin se ei kuuluisi hänelle vaan jollekulle toiselle. Hän katsoo naista joka kiipeää ryömimään pöydällä ja samaan aikaan murisee hellällä nuotilla. Mitään ei tapahdu. Hän kohottaa huvittuneesti oikeaa kulmakarvaansa ja päättää palata perinteisempien virvokkeiden pariin. Kun hän vääntää auki Stolipullon, kun korkki narahtaa auki alkaa puna-armeijan kuoro paahtaa, ja oikein kunnolla. Hän hätkähtää, sulkee korkin. Katsoo toisia ovatko he havainneet mitään, eivät. Hiljaista. Hän avaa korkin, puna-armeijan kuoro alkaa paahtaa ja sointi on sanalla sanoen ihmeellinen. Hän puhkeaa nauruun, kaataa lasiin sopivan annoksen ja vetää keuhkonsa täyteen ilmaa riemuissaan kuin lapsi. Sitten hän menee vesiklosettiin tuijottamaan itseään peilistä.

 

 

 

 

 

 Eräällä tavalla hän oli tässä huoneessa eilen. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi, 10,5 x 14,8.

Kaikki me tarvitsemme rasvaa, Don Draper sanoo, ilman rasvaa ei ole mitään. Hän pitää takkinsa taskussa pientä pulloa pellavaöljyä, kesäisin, talvisin harjatun villakangastakkinsa taskussa kirkastettua voita. Toisinaan, ja toisinaan, lopulta he olivat hiljaa ja kuuntelivat, jokainen neljästä pyöreän pöydän ympärillä istujasta, ja hänen päänsä sisältä kuului helinää, ne olivat hevosenkenkänauloja. Jotkut nauroivat.

Tämän ja auringonlaskun välissä. Monotypia, pigmentti, vesiväri, tussi, 10,5 x 14,8.