Hän istui parvekkeella sinisessä
aamutakissaan ja männyt katsoivat hänen vapaasti
roikkuvaa elintään. Lempeä tuuli puhalsi niissä.
Metsä on edelleen kaunis hän ajatteli ja kumartui
katsomaan sitä kaiteen yli joka oli hienovaraisesti
muotoiltu juuri hänen ruumistaan varten. Mitä
jumalallinen on jos sitä verrataan nenään, saatika
sitten kymmeneen nenään. Johannes Kastajallahan
oli nahkainen esiliina kupeillaan ennen kuin heinäsirkat
söivät hänet. Naiset ovat talvella pukeutuneet paksuihin
turkkeihin. He menevät niissä turkeissaan kauppoihin
ja ostavat sitä ja tätä. He haisevat turkeiltaan. Heidän
kiihkonsa, sanoinkuvaamaton kiihkonsa noiden
turkisten sisällä. Heidän kylmäverinen kiihkonsa
noiden lämmittävien turkisten sisällä.
Niitty jonka keskellä on kypsien hedelmien painosta
värisevä hedelmäpuu. Eikö niitty ole resistentti
noille hedelmille? Minusta on hienoa, että
joku on onneton, hän ajatteli. Onnettomuus,
niin sanoakseni, on edellytys rakkaudelle,
ja rakkaus on edellytys, hän pohti hiukan
ja asetti itsensä ja elimensä parempaan
asentoon, on edellytys sille, että tulee talvi
ja naiset pukeutuvat turkiksiin. Hän hieroi
käsiään yhteen tyytyväisenä.
Jos naisella on pienet korvat, hän ajatteli,
silloin hänellä on raskaat korvakorut. Vastaavasti:
mikäli naisella on suuret korvat, ja hänen
ajatuksensa alkoi harhailla. Sydämen jyly
lihan porttein takaa, aallot jotk' pyöreille
rinnoille lyövät, suut toistens' keskeen
kiertyvät oudot vääntyneet kaarimuodot,
raakaöljyä pisartippuvat kipsiuumat
jotk' houreisiin mielen saattelevat.
Hän otti esiin raipan ja iski itseään
kerran kunnolla selkään synnyttääkseen
hiljaisuuden. Sitten hän paistoi sianlihaa
ja hapankaalia ja jatkoi ajatteluaan.
Hänen suustaan tulee ulos tällainen ääni, ja hän koetti
toistaa sitä, joka koostuu tuhansista osasista,
eräänlaisista langoista, jotka pitävät maailman
koossa tai venyttävät sitä. Hän ajatteli kuin
holtiton ja sitten ryntäsi paistinpannun luo;
ei, juuri sopivasti, vaikka savu on jo kohonnut
otsan tasalle. Sielu ja sen vartijaluonne mitä
tulee hapankaaliin ja paistuvaan lihaan, hän
sanoi vakaasti. Tytön kasvot, vaaleansininen taivas.
Valkeat jalat, heidän hattunsa jotka pyörretuuli sieppaa
ja nostaa ylös kohti planeettoja. Hän lopetti pureksimisen
ja kuunteli. Hiiret. Heidän poikasensa ja heidän
äitinsä. Synnyttävät loputtomasti, synnyttämisen
ääni joka on niin lohdullinen. Klop. Hiiri putoaa
lattialle ja vikisee. Hiiren äiti nostaa sen niskasta
ja asettaa rinnalleen. Pyöreä rinta, valkea kuin
sumuinen siankärsämöpelto, tai tumma kuin
mustien unikkojen pelto myrskyssä