Tuulenviri sai märän pyjaman liimautumaan
hänen ihoonsa. Hän oli heiluri, joka ilmaisi
kyllä tarkasti mutta vain sopivassa kädessä. Hän
oli sopivan traagisposkinen ollakseen enemmänkin
kuin jokin taivaalle lähetettävä olento. Hänessä
kypsyi halu tulla juureksi, valkeaksi ja sisältä jän-
teiseksi. Hän katseli kuusia, joiden oksat olivat
punertavat iltavalossa. Päivä oli loppumassa ja
pienet enkelit lensivät kohti taivaanrantaa. He
eivät anna minulle edes kissaa, eihän vangilla saa
olla eläimiä. Mutta entä hiiret, hän kysyi, miksi
ne saavat valvottaa minua yöstä toiseen? Se on
eri asia, he sanovat. Mies kiersi täytekynän kultaisen
korkin kiinni ja laski kynän pöydälle. Sitten hän
huokaisi syvään, puristi silmiään kiinni niin kuin
hänen sydämensä olisi puristanut hänen rinnassaan,
ja avasi suunsa ammolleen ja kiskoi ilmaa sisäänsä
piinatun kuormaeläimen tavoin. Sitten hän avasi
äkkiä silmänsä, poimi kynän käteensä ja sanoi:
en ole nukkunut. Alkoholistit tietävät elämästä
ja yhteiskunnasta enemmän kuin minä koskaan,
mies sanoi. Kyyhkyset lensivät hänen edestään
yhdeksi parveksi ilmaan. Hän kantoi kivääriä,
silitteli sitä kuin vastarakastunut ja katsoi eteensä
sumein silmin. Alkoholin suuruus on siinä, että
se on samanaikaisesti lääkettä ja ravintoa. Hän
tilasi minttuteetä, katsoi kristallista kannua, jossa
se tuotiin ja antoi sen jäähtyä. Hän poltti savukkeen
toisensa perään, kosketti välillä sormellaan kristallia
ja viimein kaatoi pieneen pikariin. Sitten hän joi
pikarin tyhjäksi, kaatoi sen uudelleen täyteen. Raha
vain kilisee. Mitään muuta se ei tee. Kullan puhe on
väsyttävää. Kulta ei ole hiljainen mies. Ja kulta puhuu
idiootin äänellä. Meri oli väriltään perhonen. Hämä-
rässä se näytti puhuvan perhosmaisia sanoja. Hänen
ohitseen kulki bodari, jonka jokaisen lihaksen alla
näyttivät pitävän juhliaan pienet toukat. Mies näytti
elävältä toteemipaalulta. Asiahan on näin: ne asiat,
jotka ovat ymmärrettäviä ja selkeitä ja tosia voi
mutista, tai olla sanomatta niitä laisinkaan. Ne kyllä
ymmärtävät joiden on tarkoituskin. Yleensä valheet
sanotaan kovalla ja kirkkaalla äänellä, täydellinen
valhe on täydellinen ääni. Hän katseli puseronsa
himmeää sinistä silkkiä. Se näytti samalta kuin
jäniksestä jauhettu tahna, johon on ripoteltu
sinisiä mineraalihippusia. Juoksijan loppu, ihmisten
tyhjä katse kun he näkevät mitä ovat tehneet ja
maistavat sen. Torvien keltainen kaiku ei suostunut
vielä jättämään häntä. Hautajaisissa on tapana
soittaa keltaista torvea, hän ajatteli. Se antaa sielulle
merkin unohtaa tämä maailma. Soittamisen jälkeen
torvi täytyy tuhota, joko murskaamalla se maahan
tai polttamalla: nyt on parasta unohtaa tämä maailma.
Olisiko se ollut chiantia. Hän katseli kristallista
kannua, siellä näkyi violetti puutarha, sopivan
tuulesta temmattu. Puut olivat vanhoja, mutta
niiden oksat nuoria. Hän ajatteli itseään tukkilai-
sena, makasi pitkällään penkillä nahkasaappaat
jalassa. Ne olivat niin hyvin lankatut, että omaa
kuvajaistaan saattoi tarkastella niiden varresta.
Hän oli 14, tyttö ominaisimmassa iässään, sivu-
huoneessa, jonka vieressä ja ylhäällä ja alhaalla
oli lisää sivuhuoneita. Hän oli sopivasti koristeltu
miekka, ja tuppi oli kaunis. Tietysti hän tiesi, että
hänen oli pysyttävä Neitsyen ikonin lähellä, ja että
jos hän lähtisi pois sen luota, olisi hänen huolellisesti
rasvattava itsensä: näet tuolloin paholainen ei saa
otetta käsivarresta tai kaulasta. Ranskalaiset olivat
huolettoman näköisiä. He näkivät mitä tuleman
pitää, he joivat Loiren ja loivat toisiinsa ilomielisiä
katseita. Heidän joukossaan ei ollut sitä yhtä, pettu-
ria tai kavaltajaa, joka olisi lyönyt käteen väärän
rahan. Illalla hän oli taas vankilassa. Hiirien vuoksi
nukahtaminen oli mahdotonta, ne kiipeilivät hänen
vatsansa ja käsivarsiensa päällä ja juoksivat nopeasti
hänen kasvojensa yli aina kun hän hengitti sisään.
Ne olivat kiiltäväturkkisia paholaisia, ja kuiskivat
hänen korvaansa ja pyysivät, että hän itse leikkaisi
korvansa irti. Hän katseli kristallikannua, kaatoi
minttuteen vodkalasiinsa; kuinka hän sanoikaan,
kun vanhuus tulee ja lapioniskut tuntuvat tulevan
suoraan ohimoiden sisältä. Tietysti hän oli eräänlainen
kirkkaus, hänet oli kuvattu moniin kattomaalauksiin
ja mestarien kädet olivat sekoittaneet hänen silmiensä
värin. Hän oli itäbysanttilainen humaltunut kauno-
tar, joka kumartui alaspäin, katseli laatikkoon van-
gittuja sotilaita ja työnsi yhden heistä sormellaan
kumoon. Mikä nautinto etsiä kauniita kasvojaan
kristallin kuvastimesta. Hän sytytti savukkeen ja
samana hetkenä taivaalle syttyi noin puoleksitoista
sekunniksi ikään kuin loistava metallipallo. Hän
vilkaisi sitä, katsoi sitten taas kristallia. Valkea,
hevosen kaltainen kuvitelma valuutanvaihdosta.
Miehellä oli mustat kiharat, ja hänen olkapäänsä
muodostivat kauniit kaaret. Hän muistutti kulku-
koiraa, jonka joku ruhtinatar on tuonut palatsiinsa
ja joka juo maitoa Hermès'n laakeasta, laventelin-
värisestä kupista. Sitten ruhtinatar ottaa seinältä
miekan, silittää koiran kaulaa ja lausuu rukouksen.
Kultaharkkovuoteillahan he nukkuvat. Kulta puhuu
heille typeryyksiään ja he kuuntelevat aivot avoimi-
na. Kaivolla ei ole kantta. Sellainen ei ole hyvä kaivo.
Mutta hyvälle kaivolle ei anneta palkintoa, ei edes
kärpästen jakamaa. Mikään ei pysynyt perusmuo-
dossaan. Hänen nenässään tuntui keltuaisen tuoksu.
Yöperhoset olisivat muutoin tulleet, mutta eivät
itsekään tienneet missä olivat. Tai missä olisivat
olleet. Vanhat taidot nousevat syvästä kaivosta,
mutta toisaalta hajuvesi ei nouse tuosta kaivosta
vaan valuu sinne. Kurssi on aina huono, jos se ei ole
huono se on onneton. Mieleni ja tajuntani minttutee
ja vodka. Tämä oli hänen viimeinen päivänsä ja siksi
hän kiersi silkkiä tiukemmin kaulansa ympärille,
antoi pienten verisuonten ymmärtää mitä hallitseminen
on. Ruhtinatar nosti kupin, kaatoi maidon suuhunsa
ja laskeutui divaanille. Kysymys ei ollut vain kaukai-
sesta politiikasta. Kysymys ei ollut vain sisarista ja
veljistä. Kysymys ei ollut vain siitä, että hän oli
seksikäs mutta että hänessä ei ollut tippaakaan
seksiä. Arvoituksellinen ääni, nouseva ja laskeva
siritys, johon sekoittui ylätaajuus. Hän ajoi hissillä
kolmanteen kerrokseen kantaen laatikkoa, jossa
ruuat ja juomat olivat. Hänen rabbinsa oli monta
kertaa sanonut: älä ole niin tunteellinen. Hän
hoidatti ihoaan, vaikka ei uskonut sillä olevan
suurempaa merkitystä. Hän katsoi nuoria tyttöjä
portaissa ja koulupuvuissa. Heihin ei ollut vielä
kehittynyt vakaimia, joten he törmäilivät toisiinsa
eivätkä kyenneet ennustamaan raajojensa liik-
keitä. He olivat toisin sanoen olemassa, koska
jotakin iskeytyi heihin alituiseen. Heillä oli suuri
taipumus emotionaaliseen epävakauteen, toisaalta
he eivät osanneet vielä paisutella asioita koska olivat
niin nuoria. Sitten hän kuuli '79 mallisen Diplomatin
ghettokalinan. Hän katsoi, kuinka ulos nousi kaksi
miestä, jotka kävelivät jäykän raskaasti pitkän ajo-
matkan jälkeen. Ehkä jotain pientä, toinen heistä
sanoi. Un buchito. Me söimme jo matkan varrella.