- Anteeksi, etsittekö jotakuta?
- Kuinka? Oh, en, minä odotan... jotakuta saapuvaksi, hän nielaisi, – kiitos... ja hän tuijotti käytävää, ja näki kiitollisena sen saapuvan toisesta suunnasta.
- Mitä sinä teet täällä?
- Kerroin sinulle.
- En halua kuulla.
- Kuulit jo.
- En muista. Kuka hän on?
- Ei oikea.
- Hänkö sitten?
- Luoja. Ei. Se oli vain väärinkäsitys.
- Tuo on naurettavaa.
- Odota hetki, ja hän avasi huulipunansa.
- Miekalla on kaksi puolta.
- Miekalla?
- Tänne pitäisi saada turkkilainen matto. Ja alttari.
- Ei. Ihmiset unohtavat, kun näkevät. Jos he eivät näe mitään, he muistavat. Ajattele lasta.
- Ei minulla ole tunteita ajatella lapsia.
- Eikö tuo panelointi tuo mieleen Goebbelsin?
- Paneloitsija Goebbelsin.
- Minä vain... hänen äänensä leikkautui alhaalta kuuluvan liikenteen ääniin, ja lopulta hänen suunsa kyllä oli auki mutta mitään ei kuulunut. Hän katsoi epätietoisena ympärilleen, ja koetti kuvitella, mutta ei kyennyt siihen.
- Ei ilman pääomaa.
- Pääoma on paskaa.
- Minulla on onnea tuottava amuletti.
- Onko tuo hän?
- Kuka?
- Tuo, kaulukset.
- Ehkä.
- Jos ihmiset olisivat rahaa, kaikki olisi paljon helpompaa.
- Helmasynti.
- Hän voi olla iltapäivällä ennustaja Stockmannin edustalla.
- Sinut pitäisi täyttää.
- Mannerheimin nimikirjoitus.
- Älä sano sitä nimeä.
- Onko tuo hän?
- Ei... Hän on lapsi.
- Lapset muistuttavat hävittäjiä.
- Nokkelaa.
- Itseluottamuksesta. Äitini sanoi, että itseensä luottaa parhaiten kunhan muistaa mitä jalkojen välissä on.
- Mutta jos ei ole?
- Jonakin hetkenä saat sormesi sellaisen ympärille, jonka tiedät hyväksi ja sinä hetkenä juuri alat rakentaa mielesi typeryyden ja pahojen odotusten temppeliä.
- Ammu pianisti.
- Ei, kannattaa mielummin odottaa että pianisti ampuu itsensä.
- Olisiko sinulla sidettä?
- Mitä te odotatte?
- Emme.
- Mitään.
- Kuulkaa, herran nimessä.
- Herran?
- Nimessäkö? Vai kenties...