Minä en pidä talonpojista.
En pidä lodenista.
En pidä hylkeistä. Ne ovat
liian pyöreitä nykyiseen maailmaan.
En pidä vuorenonkaloista. Minut
jätettiin lapsena vuorenonkaloon ja
siitä asti olen vihannut vuorenonkaloita.
En pidä perhospilvistä. En pidä lumipyrystä.
En pidä voitosta. Vihaan tappiota.
Ranskan vallankumous. Älä puhu siitä.
En pidä Jeannesta. En pidä linnunsiivistä,
olivat ne sitten voimakkaasti iskeviä tai
hiljaa. En pidä rakennuspuusepistä.
Näin lapsena sellaisen suutelevan äitiäni
ja siitä asti olen kammonnut niitä.
En pidä satunnaisuudesta, koska
siitä rakennuspuuseppä usein puhui.
Ehkä hän puhuu vieläkin, älä sinä puhu.
Hän mutisee siitä, hänen puheensa oli
mutinaa, josta saattoi erottaa aina
silloin tällöin sanan tai kaksi. En
pidä mutinasta, hiljaisuus on hirvittävää.
Hirvittävämpää on mutina. Vihaan mutinaa.
En pidä nöyryydestä. Rakennuspuuseppä
sanoi olevansa nöyrä ja silloin päätin, että
en koskaan ole itse nöyrä. Paitsi itseni
edessä. Sitä rakennuspuuseppä ei
koskaan olisi voinut sanoa. Sille hän
olisi punehtunut, hän olisi ollut raivoissaan,
satunnaisuus, hän olisi mutissut, suuri
ruletti, hän olisi mutissut ja äitini olisi
nyökkäillyt vieressä kuin aivonsa menettänyt,
satunnaisuus, rakennuspuuseppä olisi
mutissut, ja ruletti, ruletti, satunnaisuus,
ja äärettömyys, satunnaisuus ja ihminen,
siemen joka valuu, ja äitini olisi vieressä
nyökkäillyt kuin jokin hermoheikko.
Rakennuspuusepät ovat viheliäisiä, ja
ne kaikki kantavat samaa, miksi sitä nyt
sitten haluaakaan kutsua, ne kaikki ovat
joka tapauksessa aivan samaa materiaa,
vihaan niitä. Vihaan niitä pyhästi ja
epäpyhästi ja olen selvittänyt vihani
syyn. Ne ovat myrkkyä minulle, ja on
luonnollista että kammoan myrkkyä,
kammoan sitä mikä tuhoaa minut