Yksi Mad Menin vaikuttavimmista kohtauksista itselleni on se, jossa Michael Ginsburg selittää alkuperänsä Peggy Olsonille. He ovat toimistossa kahdestaan, muistikuvassani kohtauksessa on varhainen aamu. He molemmat ovat paenneet sinne jotakin arkipäiväisen elämän järjettömyyttä. Peggy Olson kysyy Michael Ginsburgilta mistä tämä on kotoisin. Michael Ginsburg selittää, täysin vakavalla sävyllä, niin että hänen monologinsa voima tulee syvältä hänestä, olevansa kotoisin Marsista ja vain esittävänsä ihmistä. Olevansa eräänlaisella tutkimusmatkalla täällä. Sitten hän jatkaa että peitetarinaksi hänelle on kehitetty se, että hän on syntynyt holokaustin aikana keskitysleirillä, selvinnyt sieltä ja viety ruotsalaiseen lastenkotiin. Sieltä hänen isäpuolensa on adoptoinut hänet Yhdysvaltoihin. Sen täytyy olla peitetarina, hän sanoo. Peggy Olson kuuntelee ensin kuin vitsiä, sitten kuin jonkinlaista surullisen koomikon tarinaa, sitten hän aukeaa kuin kangasrulla joka levitetään auki ja hän vain kuuntelee. Hän ei enää tiedä mikä on totta ja mikä on kertomusta, hän tietää vain että se avaa hänessä jotakin. Michael Ginsburg tuossa hetkessä on sihisevä öljylamppu ja Peggy Olson on kangas. Samalla Michael Ginsburg on kangas jolle levittyy se mitä me näemme ja koemme. Don Draper näkyy siinä, se auringonkukansiemen joka hän on ja se elossaoleva ruumis joka hän nyt on. Peggy Olson näkyy siinä, se valkea kukka joka hänessä kasvaa. Michael Ginsburg näkyy siinä, pienessä pietarilaisessa huoneessa asuva taiteilija joka rakastaa sitä miltä savi tuntuu sormissa.