Don Draper on jaettu useaksi hahmoksi. Nuo hahmot taas on kerrottu itsekseen. Ne ovat helmiä, jotka on irrotettu samasta nauhasta ja jotka järjestyvät uudelleen lukuisiksi eri muodoiksi.

 

Mad Menin todellisuutta voidaan kuvata kuvakudoksena joka roikkuu seinän edessä. Rotat ja hiiret syövät sitä alhaalta lähtien, niin että alussa alaosa on vain hiukan repaleinen, lopussa siinä alkaa olla jo suuria aukkoja. Reikää alkaa olla enemmän kuin kangasta. Hiirten korvat ovat somat, niiden samettiturkeista himmeä valo heijastuu.

 

Yksi Mad Menin vaikuttavimmista kohtauksista itselleni on se, jossa Michael Ginsburg selittää alkuperänsä Peggy Olsonille. He ovat toimistossa kahdestaan, muistikuvassani kohtauksessa on varhainen aamu. He molemmat ovat paenneet sinne jotakin arkipäiväisen elämän järjettömyyttä. Peggy Olson kysyy Michael Ginsburgilta mistä tämä on kotoisin. Michael Ginsburg selittää, täysin vakavalla sävyllä, niin että hänen monologinsa voima tulee syvältä hänestä, olevansa kotoisin Marsista ja vain esittävänsä ihmistä. Olevansa eräänlaisella tutkimusmatkalla täällä. Sitten hän jatkaa että peitetarinaksi hänelle on kehitetty se, että hän on syntynyt holokaustin aikana keskitysleirillä, selvinnyt sieltä ja viety ruotsalaiseen lastenkotiin. Sieltä hänen isäpuolensa on adoptoinut hänet Yhdysvaltoihin. Sen täytyy olla peitetarina, hän sanoo. Peggy Olson kuuntelee ensin kuin vitsiä, sitten kuin jonkinlaista surullisen koomikon tarinaa, sitten hän aukeaa kuin kangasrulla joka levitetään auki ja hän vain kuuntelee. Hän ei enää tiedä mikä on totta ja mikä on kertomusta, hän tietää vain että se avaa hänessä jotakin. Michael Ginsburg tuossa hetkessä on sihisevä öljylamppu ja Peggy Olson on kangas. Samalla Michael Ginsburg on kangas jolle levittyy se mitä me näemme ja koemme. Don Draper näkyy siinä, se auringonkukansiemen joka hän on ja se elossaoleva ruumis joka hän nyt on. Peggy Olson näkyy siinä, se valkea kukka joka hänessä kasvaa. Michael Ginsburg näkyy siinä, pienessä pietarilaisessa huoneessa asuva taiteilija joka rakastaa sitä miltä savi tuntuu sormissa.

Roger Sterling on hyttynen lasissa; Don Draper pitää kättään sen suulla. Mutta tämä pätee vain hetken. Seuraavassa hetkessä Roger Sterling aterioi, syö hyvällä halulla perunoita ja pihviä, tammipuinen, leijonantassujalkainen pöytä on asetettu tarkalleen siihen kohtaan johon Don Draper on haudattu, suljettu lattian alle ilmatiiviiseen hautaan muutamaksi tuhanneksi vuodeksi. Tuo turkisliikkeen poikanen joka oli tehnyt Roger Sterlingiin vaikutuksen päättömyydelläään ja päättäväisyydellään. Aluksi Don Draper haluaa olla kuten Roger Sterling, hän haluaa olla samanmuotoinen mutta ei hänestä koskaan sellaista tule. Roger Sterling kun on syntynyt klubin pöydälle voitaikinakuoressa, kyyhkysten kujertaessa katolla. Aluksi Roger Sterling haluaa olla kuin Don Draper mutta ei hänestä koskaan sellaista tule. Don Draper kun on syntynyt ilotaloon koiran katsoessa ovelta, koiran jonka oikea silmä on valkea koska se ei sillä näe.

He hosuvat, kaksintaistelevat keskenään pimeydessä eikä kumpikaan osu. Tahtooko todella osuakaan, kumpikin ymmärtää liian hyvin olevansa näkymättömillä rihmoilla sidottu toiseen ja se mikä toisesta valuu valuu ennen pitkää myös toisesta.

 

Toimisto on kaupunki joka autioituu ja syntyy uudelleen määrätyin välein. Se rakentuu Don Draperin tajunnasta koska Don Draper on tämän draaman keskushenkilö. Ei se keskushenkilöys kuitenkaan tarkoita mitään, sen enempää kuin tarkoittaa että kedon keskellä kasvaa juuri tämä kukka ja siinä vierailee juuri tämä mehiläinen; ja että se kasvaa juuri tästä savensekaisesta maasta ja että se on yhteydessä lukuisiin muihin kasveihin; ja että sen juurten alueella kuoriaiset vaeltavat, kastemadot kiemurtavat, suuri sarvikuonokas puree yhden poikki ja kaksi puolikasta jatkavat omaa elämäänsä. Don Draper on reagenttia jota pudotetaan liuokseen ja katsotaan mitä tapahtuu. Hänen ympärillään on henkilökehiä jotka muistuttavat silkkiperhosen kutomia kokongeja. Nuo kotelot muuttuvat toisikseen ja saavat rytminsä toisistaan, ne virittyvät toisikseen. Lopulta, ytimessä, Don Draperia ei ole olemassa. On vain hänen silmänsä joiden lävitse jotakin virtaa, on vain ovi joka avautuu ja sulkeutuu. Tärkeä muuntaja tässä rytmiikassa on Sterling Cooperiin haalittu nuori kopiokirjoittaja Michael Ginsburg. Hänet haalii uudeksi talousjohtajaksi tullut Herman “Sorsa” Phillips, konservatiivinen, itsensä auliisti peittävä ja itseään pettävä kaveri. Kaveri joka on kehittänyt ympärilleen pullonmuotoisen lasikuoren suojaksi Don Drapereilta. Sanon haalii, koska Herman “Sorsa” Phillipsin ideana on saada toimistoon jokin näistä nykyisistä vallankumouksellisista. Hän haluaa sitä samalla tavalla kuin voi haluta itselleen uuden takin. Michael Ginsburg esitetään eksentrisenä ja nuoruudelle ominaisen hybriksen vallassa olevana tyyppinä. Ainoa kerta koko sarjassa kun Don Draper kuvataan epätietoisena oman luovan kykynsä voimasta ja pelästyneenä toisen voimasta liittyy Michael Ginsburgiin. Michael Ginsburg on taitavampi kirjoittaja ja ideoija kuin Don Draper ja Don Draper ymmärtää tämän melko nopeasti. Hän myös pelaa puhtaasti, vaikkakin toisinaan kaoottisesti, ja kiusakseen Don Draper ymmärtää tämänkin. Don Draperin selviytymiskeino on kieltää asia, kasvattaa itselleen uusi kerros villaa vaikka se alkaisikin jo painollaan haitata hänen liikkumistaan. Michael Ginsburg tanssii hänen ympärillään, heiluttaa kynää kuin tahtipuikkoa, vetää ohimennen pienen tukon tuota villaa ja teippaa sen ylähuuleensa hupaisiksi viiksiksi.

 

 

Salvatore Romano, Sterling Cooperin taiteellisen osaston johtaja. Elää piilottaen todellisen seksuaalisuutensa kauniin ja liehuvan viittansa alle. Herkkä samaan tapaan kuin hyvin vuotava, eloista viivaa tekevä mustekynä tai herkäksi viritetty sytytin. Kuten monet muutkin toimistossa, hänkin näkee taiteen todellisena ideaalina mutta silti taipuu tussaamaan yhdentekevyyksiä Don Draperin komennon alla. Vetävä rahan paino on liian suuri että siitä voisi päästä, Don Draperin peukalo on liian ulottuvainen. Myöhemmin kun Sterling Cooper alkaa todella panostaa mainoselokuvatuotantoon hän saa siitä uutta eloa itseensä. Hän on lintu verkossa. Hänessä näkyy Don Draperin herkkä puoli, lapsenomainen päiväpuoli. Siitä syystä Don Draper tunteekin aina syvää epäluuloa häntä kohtaan ja on hyvillään kun voi lopulta irtisanoa hänet, tyypilliseen tapaansa nöyryyttäen ja julmasti. No, tämähän on vain bisnestä, Don Draper sanoo ja hymyilee kuivasti. Pilvet ovat bisnestä ja linnut ovat bisnestä ja sinun nenäsi on bisnestä.

 

Eräs kiintoisa hahmo on Lucky Strike -tupakkamerkin johdossa oleva Lee Garner Junior. Hänen isänsä omistaa yhtiön. Lee Garner Junior on jonkinlainen suuri, jonkin hyvin humalaisen tyypin hyvin epätoivoisesti solmima solmu. Koska Lucky Strike on valtaosan ajasta Sterling Cooperin suurin asiakas kaikki tietysti hännystelevät Lee Garner Junioria minkä ehtivät ja tapaamisten jälkeen purkavat rasitettua sydäntään toisilleen. Lee Garner Junior on kuningaspaviaani. Kaiken kärjistymänä ovat pikujoulujuhlat joissa jokaisen Sterling Cooperin työntekijän täytyy taipua kaikin tavoin palvelemaan tätä hyväkästä. Juhlien jälkeen Don Draper ja Roger Sterling vertaavat häntä Adolf Hitleriin. Komiikka on syvää. He ovat kaikki matonsolmuja ja kävelevät itsensä päällä; ja itsensä he ovat siihen solmineet eräänä hyvin kummallisena yönä kasvien tuoksuessa ja luutun ylimaallista näppäilyä kuunnellen.

 

 

Välillä, muutamia kertoja koko sarjan seitsemän tuotantokauden aikana, kuvataan hahmoja joiden maailma on toinen. He ovat siivoojia jotka vaeltavat aamuyöllä tyhjässä toimistossa ja työntävät suuria imureita. He ovat todellisuudessa niitä joiden munista kaikki muut kuoriutuvat. On ymmärrettävää että katsojalle esitetään tämä vain viitteenomaisesti.

 

Mad Menin kohtausvaihdoksissa toteutetaan usein samantyyppistä rytmittävää tekijää. Tapahtuu niin että ovi sulkeutuu kohtauksen lopussa, tai kamera-ajo suuntautuu kohti suljettua ovea; ja vastaavasti seuraava kohtaus alkaa oven avautumisella tai kamera-ajolla kohti pöytää, esimerkiksi, ja sen takana istuvaa Don Draperia. Tällä tietysti kuvataan tuota toimistolabyrinttia; sitä kuinka jokainen hahmo kuoriutuu munasta omassa kopissaan, kasvaa, elää siellä ja lopulta kuolee sinne. Munankuoret ratisevat jalkojen alla, luut napsahtavat katki. Koppien välillä oleva tila on jaettua tilaa, siellä voi tapahtua mitä tahansa samalla tavoin kuin unessa. Siinä tilassa Don Draperin takaraivossa kasvaa suuri musta sienipahka, samanlainen kuin koivuissa, pakurikääpä. Toiset huomaavat sen kyllä mutta eivät edes kulmaansa sille kohota.

No, kuvittelemassani Mad Menin jatkokehitelmässä Lane Prycesta tulee tietenkin hämähäkki. Hyvin nopea juoksuhämähäkki, niin nopea että kun ihmisen silmä havaitsee sen se on jo toisaalla. Ihminen ajattelee tietysti että siinä ei ollut mitään, silmät tekivät tepposen. Hämähäkki katselee häntä jo varjosta kuudella silmällään.

 

Hänen päivänsä täällä, ehkä hän ajatteli laskea itsensä jonnekin muualle? Lane Pryce on shakinpelaaja. Hänen hevosellaan vain ei ole enää ruutua; hänen koirallaan ei ole enää koppia. Näen mielessäni suurlähettilään joka on ajettu omasta maastaan, ajettu toiseen maahan josta hänet ajetaan kolmanteen maahan josta hänet ajetaan neljänteen maahan. On selvää että Lane Pryce kasvaa ulos Don Draperista; on selvää että Don Draper oksentaa hänet niin kuin pöllö oksennuspallon.

 

 

Lane Pryce on lumivyöry ennen kuin siitä tulee lumivyöry. Pudotan neulan ja kuulen sen äänen kivilattialla mutta neulaa en enää löydä mistään. Don Draper tuntee suurta epätietoisuutta suhteessa Lane Pryceen; vuorovesiraja heidän välillään ei noudata kuuta. Hän on sisimmässään huojentunut siinä vaiheessa kun käy ilmi että Lane Pryce on kavaltanut rahaa.